Ristiviestintää

Arvostan ihmisiä, jotka rohkeasti omalla nimellään ja pärställään puhuvat julkisesti lapsettomuudesta ja tekevät tunnetuksi sitä tuskaa, jonka me salanimien takana lymyilevät kirjoittajatkin jaamme. Itse olen huono lapsettomien edustaja. Oikeastaan tekee hallaa meille kaikille lapsettomille, että olen ikinä kertonut asiasta kenellekään.

Tajusin tämän puhuttuani IVF-hoidoista appeni kanssa, joka on sivumennen sanoen oikein sydämellinen ja viisaskin ihminen. Koska hän on lääkäri, on luontevaa keskustella hänen kanssaan tällaisista lääketieteellisistä prosesseista. Mainitsin jotain siitä, kuinka olen kuullut hoitojen olevan henkisesti raskaita. Leukani oli valahtaa sijoiltaan, kun hän mutkattomasti totesi, ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, ”jotkut vaan masentuvat kaikenlaisista asioista”. Ja tarkennukseksi vielä, että äänenpainoista oli varsin helppo päätellä, että nuo jotkut ovat joitain aivan muita kuin me.

No, enpä tuohon osannut juuri mitään virkata, ja puheenaihe vaihtui vikkelästi aidanseipäisiin. Helposti arvattavien ensimmäisten ajatusteni jälkeen ymmärsin kuitenkin armaan appeni reaktion aivan järjelliseksi. Emme me ole koskaan oikeasti kertoneet, kuinka raskasta lapsettomuus meille on ollut.

Olen aina valinnut huolella hetket, jolloin nostan asian esille. Lapsettomuuskuulumisia kertoessani ladon faktat pöytään ilmeettömästi, ohimennen, jopa itseironisesti leikkiä laskien. Osaan sujuvasti kauhistella kalliita lääkkeitä ja ärsyttävää piikittämistä, mutten kuvata puoliakaan siitä pelosta, että tämäkin hoitokierros jää tuloksettomaksi, taas yhdestä askeleesta kohti sitä kauhua, ettei meistä ehkä koskaan tule äitiä ja isää.

Läheiseni tietävät kyllä lapsettomuuden vituttavan, ottavan päähän, ajoittain vievän yöunetkin, mutteivät he tiedä kokonaisista viikonlopuista, jolloin ei jaksa nousta sängystä, toistaan seuraavista illoista tietokoneen ääressä tai mustista öistä, joista ei ole mitään sanottavaa. Kun tulen töihin silmät itkusta turvonneina, työkaverit luulevat minun olevan vain pahassa krapulassa.

Ystävät, sukulaiset – edes lääkärit – eivät näe lävitseni. Jos haluan heidän ymmärtävän suruani, minun olisi pakko osata ja uskaltaa kertoa siitä.

Tällä hetkellä salailuni kohteena on pelonsekainen jännitys. Rakkuloita oli maanantaina kertynyt hyvä määrä, 17. Niistä 14 voisi olla sopivankokoisia punktioon ensi viikon alussa. Jos. Jos se yksi liian iso vaan lopettaisi kasvamisen. Sen on pakko.

Paikoillanne, valmiit?

Viikkoa vaille viisi kuukautta odotusta takana. Julkisen IVF-keskustelu olisi ensi viikon keskiviikkona. Pistin kuitenkin juuri ensimmäiset piikit.

Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa ensimmäinen koeputkihoitomme tehdään ennakkoperintörahoilla yksityisellä klinikalla. Hetken miehelleni näytti aukeavan syksyksi unelmien työmahdollisuus ulkomailla, joten päädyimme selvittämään joustavampia hoitoaikatauluja. Vaikka ulkomaansuunnitelma kariutuikin, päätimme jatkaa hoitoja yksityisellä ennen kaikkea siksi, että olimme molemmat jo ehtineet alkaa valmistautua hoitohärdelliin.

Tämä ei ollut lapsettomuuden kevät. Viimeisen puolen vuoden aikana lapsettomuuden aiheuttama suru on vaikuttanut haaleana melankoliana elämämme taustalla. Väkevämmät värit ovat olleet toisilla elämänalueilla. Olemme jopa saaneet makuuhuoneemme taas omaan hallintaamme opittuamme tekemään eron kalenterin määräämän siittämisen ja nautintohakuisen rakastelun välillä, eivätkä paineet ole enää terrorisoineet näistä kumpaakaan.

Kuitenkin saman tien kun hoitojen aloittaminen tuli puheeksi, lapsettomuus valtasi minut päästä varpaisiin. Linnoittauduin suruni kanssa sohvalle ja ahmin Ei kenenkään äiti -kirjan tarinat muutamalla istumalla itkien pikakelauksella läpi kaikkien niiden urheiden naisten ja miesten surut. Vaikka olin sivusilmällä seuraillut muutamia virtuaalituttuja koko kevään, tuli tarve saattaa itseni ajan tasalle nettilapsettomien kuulumisista, ja selasin läppäri reisilihaa poltellen blogien arkistoja. Infokäynnin jälkeen luin uudestaan ja uudestaan ohjeita piikeistä, lääkkeistä ja sivuvaikutuksista.

Mutta voiko koeputkihedelmöitykseen oikeasti valmistautua? Kun keltarauhashormonein sopivasti ajoitetut kuukautiseni IVF-kierron merkiksi alkoivat, olin jo seuraavaan kukonlauluun mennessä julistanut miehelleni useamman kerran jättäväni hoidot tähän. Koska lääkkeiden hakeminen ei onnistunut juuri sopivalla automatkalla. Koska tutulla kolmekymppisellä todettiin rintasyöpä. Koska on kesä. Koska mieheni ei ymmärrä edes poikkeuksellisen kivuliaiden menkkojen aiheuttamaa ärsyyntymistäni.

Koska mikään ei vaan kuitenkaan toimi.

En tiedä, olenko valmistautunut hoitoihin – en tiedä, voiko niihin olla. Eniten pelottaa epäonnistuminen. Olen varautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, ettei tämäkään toimi. Eli oikeastaan en ole valmistautunut mihinkään.

PS. Kannattaa lukea Hanna Parviaisen Atena kustannukselle toimittama Ei kenenkään äiti. Harvoin saa käsiinsä niin huolella toimitettua kokoelmaa.

Seuraava askel

Tänään keittiön pöydällä odotti kirje, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi IVF-keskusteluun kesäkuun lopussa. Mukana tulleen oppaan läpiluettuani sain esimakua siinä kuvatusta, operaatioon liittyvästä epätoivosta ja pelosta. Ei sillä, ettenkö olisi arvannut, että koeputkihedelmöitys on rankka hoito. Nyt vaan konkretisoitui se, että tässä pisteessä tosiaan ollaan. Vieläkään kukaan ei ole tullut ilmoittamaan, että kyseessä on väärinkäsitys, kaikki on hyvin, anteeksi toimitusvirhe.

Olen hiukan epävarma siitä, kuinka pitkälle olen valmis tässä asiassa menemään. Loppuun asti tietenkin. Kaikki hoidot, mitä saa. Se on toisaalta helppo päätös, mutta itselleni en uskalla luvata muuta kuin seuraavan askeleen. Kun olen viime viikkoina ollut ajoittain onnellinen ihan muuten vaan, on mielessäni käynyt myös lopettaminen tähän.

Välillä tunnen itseni naurettavaksi. Ihmisillä on ”oikeitakin” sairauksia. Miehenikin on menossa isohkoon leikkaukseen muihin vaivoihin liittyen. Meillä ei ole edes mitään todettua estettä lapsensaannille. Ehkä vain huono tuuri: vajaa kolmekymmentä täsmäkiertoa ilman tärppäystä, sattuuhan noita.

Edessä oleva puolen vuoden jonotus on ikuisuus. Juuri nyt tuntuu kuitenkin vähän helpottavaltakin, että hoitoihin on vielä aikaa. Vaikken viime vuoden aikana paljon muuta miettinyt, yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi valmistautunut riittävästi kaikenmaailman punktioihin. Eniten kai kuitenkin pelottaa uusi toivo.

Viime kuussa lapsettomuus ei ollut niin paljon mielessä, eikä se tehnyt niin kipeää. Toivoin, mietin ja surinkin ihan muita asioita. Silti ennen h-hetkeä huomasin alitajuntani jälleen kerran kyhänneen pystyyn sellaisen toiveiden pilvilinnan, että pettymys tuloksen selvittyä tuntui yhtä pahalta kuin niinäkin kuukausina, jolloin olin antanut toivon rehottaa. Jos tämäkin pettymys tuntui lähes mahdottomalta kohdata, miltä se tuntuisi koeputkihedelmöityshoidon jälkeen.

Miten löytää tasapaino turhauttavan odottelun ja toivottomuuden välimaastosta, oppia olemaan odottamatta menettämättä silti toivoaan?

Vauvantekopuuhaa ja muita rakkaita harrastuksia

Elvytin vastikään vanhan teatteriharrastukseni, jonka ansiosta elämä on ollut viime aikoina oikeastaan aika mukavaa. On ihanaa tehdä jotain, jota tekee aidosti vain tekemisen ilosta, ilman minkäänlaisia välineellisiä tarkoitusperiä. Saan kiksejä juoksemisestakin, mutta suuri osa lenkkeilymotivaatiostani liittyy rehkimisen jälkeiseen euforian tunteeseen sekä haluun pysyä edes jossain kuosissa. Myös kokkaaminen on kivaa puuhaa, mutta vielä enemmän tykkään nauttia sen tuotoksista.

Elämässä on hyvä olla paljon asioita, joita tekee vain niiden itsensä vuoksi. Tuoreen harrastukseni inspiroimana listasin tällaisia asioita, ja huomasin, ettei minulla ole niitä yhtään liikaa. Yksi merkittävä, puhtaasti itsensä vuoksi arvokas asia on tietysti rakkaus ja – kun nyt kerran ajanvietteistä puhutaan – siihen liittyen myös seksi. Lapsettomuudessa ehdottomasti kyrsivimpiä asioita on se, että rakastelukin on muuttunut enemmän ja enemmän lapsen tekemisen välineeksi.

Kun vauvahaaveissa on saavutettu riittävä epätoivon taso, usein ei pysty edes itse aktin aikana keskittymään juuri muuhun kuin tulostavoitteisiin. Kun paineet onnistuneesta suorituksesta otollisimpina päivinä kasvavat, iskee lähes poikkeuksetta rimakauhu. Tottuneisuus on toki karaissut tässäkin asiassa. Silti mietin usein, miltäköhän sitten tuntuu, kun seksiä taas saa – eikä tarvitse –  harrastaa. Kun se ei ole lääkärin määräämä kotiläksy siltä varalta, ettei inssi osunutkaan optimaalisimmalle hetkelle tai ”vielä kerran varalta” -tyyppinen pikasessio luomukuukausina.

Eivätkä ovulaatiopäivät valitettavasti ole ainoa aika, jolloin makuuhuoneessa on normaalia hiljaisempaa. Alkukuukausi menee taktikoidessa sen suhteen, milloin velvollisuusaktit tulisi aloittaa ja montako päivää pitäisi pidätellä ennen h-hetkeä. Ristiriitaista kyllä, eniten molemmilla tekisi mieli tietysti niinä päivinä, kun pitää pidätellä siemennesteotoksen riittävän laadun takaamiseksi. Kun taas loppukuusta toiveet ovat korkeimmillaan, vaivaa pelko menkkojen alkamisesta sekä täysin epärationaalinen ajatus siitä, että se ehkä viime kuussa johtui juuri liiasta kiihkeilystä (vaikka liekö tuo kovin kiihkeää ollut silloinkaan…).

Tässä kuussa meillä oli kolmas inssi. Vaihteeksi lapsettomuushuolet eivät kuitenkaan akuutisti pilaa elämääni. On tuntunut jopa siltä, että elämässä tosiaan olisi muutakin kuin turhauttava odottaminen.  On kai siis pakko myöntää, että kerrankin raivonpartaalle ajavassa elämänohjeessa oli järkeä: ”Hei, ala vaikka harrastaa jotain kivaa!”

Voiko lapsetonta ymmärtää?

Lapsettomana olen "aika" vaativa ihminen – erityisesti sosiaalisessa mielessä. Itsekin ihmettelen, mitä oikein odotan muilta ihmisiltä. Joskus on ihanaa, kun joku jaksaa kysellä hoitojen etenemisestä ja vieläpä kuunnella vastauksiani. Välittää. Samanaikaisesti lähes aina ärsyynnyn kyselyistä. ”Pitikin mennä tuollekin kertomaan!” mietin kynnet reisilihaani painuen, kun ei niin läheinen työkaverini, jolle joskus olen vuotanut asiantilani, tiedustelee tunnelmiani.

Jos taas päätän itse avautua tuntemuksistani, pitäisi kuuntelijalla olla aikamoiset psykiatrin, meedion ja ties minkä koirankuiskaajan lahjat, jotta hän osaisi lausua oikeat sanat. Tuntuu vähättelevältä kuulla, kuinka monella muulla on sama vaiva, mutta eipä asian paisuttelu elämää suuremmaksi onnettomuudeksikaan juuri rohkaise. Hiljainen ymmärtäminenkään ei aina riitä.

Sekin tuntuu vaivaannuttavalta, kun huomaa läheisten tarkoituksella väistelevän aiheita, joiden epäilevät satuttavan. Ikään kuin voisin hajota murusiksi minä hetkenä hyväänsä. Toisaalta kommentit tyyliin: ”Vitsi, luulin olevani raskaana, luojan kiitos en ollutkaan, en tosiaan juuri nyt jaksaisi vielä kolmatta lasta”, saavat aikaan tunteen, joka hallitsemattomana saattaisi aiheuttaa ikävääkin jälkeä.

Sanat ovat tietysti vaikeita, mutta myös tekoja ja katseita voi tulkita – jälleen, suuntaan ja/tai toiseen. Kun vastasynnyttänyt tuttava ei tyrkytä lasta syliin, on se toisaalta helpottavaa. Hienoa, että joku ymmärtää, kuinka joskus on helpompi ihailla muiden vauvoja kauempaa. Mutta toisaalta: aika loukkaavaa! Enpä taida vaan kelvata syliksi, lapsettomana olen epä-äidillinen, epäluotettava, epäonnistunut.

Olen huomannut, että usein lapsettoman tuskani ponnahtaa esiin juuri muiden reaktioista. Se, mitä joku on sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä, saa minussa jälkikäteen aikaan kuohun, joka purkautuu milloin suruna, milloin raivona tai epätoivona. Sääliksi käy läheisiäni, vaikka purankin näitä tunteita yleensä lähinnä virtuaalisesti. Kasvotusten ymmärrän heitä – yleensä paremmin kuin itseäni. Ei taida olla oikeaa tapaa kohdata lapsetonta.

PS. Karulta tuntuu Kaikkosen ja Taiveahon puolesta. Kepulaisten kieroiluja yhtään väheksymättä adoptioluvan epääminen on tässä tapauksessa kohtuutonta. Eihän normaaleja lisääntymiskykyisiä ihmisiäkään kastroida rikosepäilyn vuoksi.

Ulkopuolisuudesta

Lapsena ja nuorena en oikein koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan. En ollut kiusattu tai yksinäinen, minulla on aina ollut hyviä ystäviä, mutta lähes aina olin isommassa joukossa – koulussa, riparilla tai opiskelijaporukoissa – jollain lailla ulkopuolinen. Kaipa kaveriporukka olisi helpottanut elämää ainakin yläasteaikoina, mutta en koskaan erityisemmin kadehtinut joukkoon sopeutuneita. Pakko tunnustaa, että jollain tasolla pidin normeihin istunutta porukkaa vähän yksinkertaisena ja säälittävänäkin – ah, miten ylimielinen selviytymiskeino :-). Koska ulkopuolisuus on minulle tuttu tunne, luulisi lapsettomuuden pukevan minua hyvin.

Lapsettomuuden synnyttämä ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan saa minussa aikaan ripaustakaan ylemmyydentunnetta. Meillä lapsettomillahan on monia lapsellisten kadehtimia asioita: kahdenkeskistä ja omaa aikaa (jolloin voi surra kurjuuttaan sohvan nurkassa), mahdollisuus matkustella (jos ei tarvitsisi päivystää hoitoja/säästää niihin rahaa) sekä tilaisuus nukkua yömme yhtäjaksoisesti (silloin kun ahdistus ei aja unettomuuteen). Valitettavasti silmäpusseineen pulkkaa vinkuvalla hiekalla vetävät märisevät äidit saavat minussa aikaan ainoastaan kateutta.

Luin Simpukka-lehdestä (4/2011) Pirjo Lääperin jutun ”Minusta ei tule mummoakaan”. Hedelmällisen iän ylitettyään hän oli luullut lapsettomuuskriisin olleen viimein ohi, kunnes tuli mummoikään. Silloin ulkopuolisuuden tunne palasi.

Mahdollisuus, että tämä tarkoituksettomuuden haava umpeutuisi vasta vaihdevuosien aikaan, silloinkin vain auetakseen uudestaan muutaman vuoden päästä, saa käteni tärisemään. Juuri nyt tuntuu siltä, etten jaksa odottaa enää yhtään pidempään – en enää yhtä ainoaa päivää, puhumattakaan kuukaudesta, vuodesta. Ensi kuussa vuorossa on viimeinen yritys inssillä ja sen jälkeen luvassa on jonotusta, jonotusta, jonotusta.

Poden akuuttia kärsimättömyyttä. Vaikka olemme päättäneet käydä koko polun ensin julkisella, surffailin muiden klinikkojen hinnastoja vain todetakseni, ettei meillä tällä hetkellä ole mitenkään varaa IVF:ään yksityisellä. Ei edes puolikkaaseen, kun vuokrakin pitää maksaa. Puolen vuoden jono tuntuu ikuisuudelta. Kuinka monta romahdusta siihen mahtuu…

PS. Liitin viime viikon lauantaina Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjoitukseni edellisen kirjoitukseni kommentteihin.

Meidän surumme – ja ilomme

Tästä tulee parempi vuosi meille. Ainakin niiltä osin kuin minä voin siihen vaikuttaa. Viime vuonna olen nähnyt mieheni itkevän useammin kuin koskaan ja olemme käyneet lähempänä eroa kuin ikinä aiemmin. Lapsettomuus ei ole ollut ainoa syy kriiseihimme, mutta liian usein olen jälkeenpäin huomannut, että suru on tehnyt minusta itsekeskeisen.

Lapsettomuus ravistelee parisuhdetta varmasti. Toisinaan pelkään, ettemme kestä koko tätä matkaa yhdessä. Miettiessäni pelkoani ääneen, ystäväni totesi, että mikäli suhde ei kestä lapsettomuutta, tuskin se olisi kestänyt lapsiperheen arkeakaan (typerä ajatus muuten). Hän oli juuri jäänyt eron jälkeen yksin pienen lapsen kanssa. Rakkauden lujuutta koetellaan eri tavoin eri vaiheissa elämää. Kaipa liiton kestävyys on olosuhteiden – lapsettomuuden tai raskaan vauvavaiheen – sijaan kiinni siitä, mihin suuntaan vaikeuksien keskellä tuijottaa.

Iloa on helppo jakaa ja huutaa koko maailmalle, mutta minun paheenani on kääntyä surussani sisäänpäin. Masennus ajaa minut tilaan, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän minua ja vaikka ymmärtäisikin, itsesäälissäni rajaan heidät maailmani ulkopuolelle: omin kaiken surun ja ankeuden yksin itselleni. Toisten ulkopuolisiksi tekeminen sokeuttaa minut muiden tunteilta, saa läheiseni neuvottomiksi ja tekee heistä vain passiivisia tukipilareita minun maailmani reunoilla. Paniikissa kokeilen kipuihini erilaisia itselääkintäkeinoja kuten sairasta työtahtia tai päätöntä shoppailua.

Painajaisissani, jotka eivät onneksi vielä tule öisin, emme saa lasta koskaan. Näissäkin kauhukuvissa meillä on silti aina toisemme. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tämä varmuus säilyisi meillä molemmilla. Tänä vuonna lupaan surra vähemmän tai ainakin yhdessä. Aion myös edes toisinaan olla meistä kahdesta se, joka kannattelee. Se, joka sanoo, että kyllä se vielä onnistuu, tai vaikkei onnistuisikaan, niin elämä jatkuu.

PS. Meinasin tukehtua raivosta aamukahviini tänään Hesaria lukiessani. Miksei lapsettomuudesta voida koskaan kirjoittaa ilman syyttelyä, joka on vielä nostettu oikein ingressiksi. Lapsettomuus koskee muitakin kuin nuoruuttaan venyttäneitä vapaudesta nauttijoita. Tekisi mieli raapustaa lukijain leperryksiin pieni palaute, mutta toivottavasti Simpukka ry tekee sen paremmalla asiantuntemuksellaan.