Lapsi – rationaalinen päätös

Ratikassa, jossa usein (tahtomattaankin) kuulee toisten henkilökohtaisia mietteitä, pääsin juuri osalliseksi keskustelussa, jossa puitiin lastenhankinnan järjettömyyttä (tilittäjän typerä kaveri oli päättänyt hankkia lapsen: älytöntä, mieti mikä vaiva!). Samainen aihe, tai ainakin se, miksi lapsia halutaan, nostettiin kuulemma esille myös mieheni lukemassa Hiljaa toivotut -dokumentin arviossa, jota en valitettavasti itse saa nyt mistään käsiini – dokumentti sinällään oli muuten mielestäni erittäin koskettava.

En tiedä, oliko arviossa kyse nimenomaan lastenhankinnasta rationaalisena päätöksenä, mutta ainakin puhelimessa tunteita vuodattanut kolmekymppinen nainen päivitteli asiaa juuri järkiratkaisuna.

Olen jo kauan sitten lopettanut sen pohtimisen, miksi haluan lapsia. Se ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta, vaan lähinnä itsestään selvältä. Ehkä typerää, mutta näin se vain minulle on. Ylipäätään se, että päätös toivoa lasta olisi järkiratkaisu, tuntuu minulle kaukaiselta.

En ole tehnyt yhtään elämäni tähänastista tärkeistä päätöksistä puhtaasti järkiperustein. Tämä sisältää valintani liittyen ihmissuhteisiin, ammatinvalintaan, työpaikkoihin ja asuntoihin (kyllä, rationaalisten perusteiden ohella asunto ei voi olla koti, jos ei siinä ole ”sitä jotain”). En tarkoita, ettenkö toki olisi ajatellut näitä asioita myös järjellä, puhtaasti intuition vietäväksi heittäydyn lähinnä karkkeja valitessani.

On tietysti mahdotonta tunnistaa itse, mitä päätöksiä tekee rationaalisin, mitä irrationaalisin perustein. Kuitenkaan pelko siitä, että yöheräämiset ovat raskaita ja ettei elämä enää koskaan ole yhtä vapaata, ei painanut mielessäni hetkeäkään, kun päätimme yrittää lasta. Kyse oli tunteesta, että olemme valmiit siihen, mikä meille molemmille oli aina ollut selvää, niin tunteella kuin järjelläkin ajateltuna.

Alussa on piinaviikko menkkoja odotellen. Tällä kertaa tosin vietän sen Välimeren rannalla turkkilaista kahvia siemaillen, matkalaukku odottaa eteisessä pakattuna. Voi tätä onnea!

Kenen suru on suurin?

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
tuonen herran vainiolla.
kaitsea tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss' kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu

Olin lauantaina sukujuhlissa. Siellä esitettiin musiikkia ja myös ylläoleva kappale (älkää kysykö miksi, kyseessä ei ollut lapsen hautajaistilaisuus). Jotenkin koin laulun henkilökohtaiseksi ja nieleskelin itkua, vaikkei minulla ole kokemusta oman lapsen kuolemasta eikä ”edes” keskenmenosta.

Lapsettomuuden aiheuttamaa surua on vaikea määritellä. Kuten monet ovat todenneet, on vaikea surra sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta kuolemalta, muttei tietenkään vertaudu suruun, jonka lapsensa menettänyt voi kokea. Siitä minulla ei voi olla minkäänlaista käsitystä.

Suruja on kai mahdotonta sijoittaa millään yleisinhimillisellä akselilla pienimmästä surusta suurimpaan. Lapsettoman suru on usein pitkäaikaista, mutta ainakin meidän kohdallamme vielä mahdollisesti ohimenevää. Parisuhteessa olevana en joudu kokemaan sitä täysin yksin, mutta silti on vaikeaa löytää saman kokeneita toisin kuin vaikkapa eron aiheuttamassa surussa, josta lähes kaikilla on kokemusta ainakin jollain tasolla.

Minulla on ikäisiäni ystäviä, jotka surevat sinkkuuttaan, ja toiset heistä saavat minut potemaan huonoa omatuntoa siitä, että märehdin lapsettomuussurussani. Onhan minulla sentään mies, siten olen heitä askeleen pidemmällä. Kuitenkaan en koe surevani ensisijaisesti sitä, ettei meillä ole lasta nyt. Paljon syvempää ahdistusta aiheuttaa pelko siitä, ettei meillä ole lasta ehkä ikinä. Vaikka tokihan sinkkukin voi pelätä, ettei tapaa koskaan ketään.

Kaipa surujen suuruuden vertailu on ylipäätään turhaa. Kaikki kokevat asiat niin eri tavoin. Yksi selviää samasta kokemuksesta pienemmin haavoin kuin toinen – toiset vaan ovat vahvempia. Joku sanoisi, että kyse on asenteesta, ei kannata jäädä rypemään. Oli syy surujen suuruuksiin mikä tahansa, kokijalleen suru on aina todellista ja se pitää elää.

PS. Ovatko sukujuhlat lapsettomuuden myötä jotenkin yleistyneet, vai miten minusta tuntuu, että olen sellaisissa suunnilleen joka toinen viikonloppu…

Lapsettomuuslauantai

Taas yksi lapsettomuuslauantai takana. Tämä alkaa olla tuttua. Kun töissä pääsee vauhtiin, viikko menee kohtalaisen nopeasti, eikä asia ole mielessä kovinkaan intensiivisesti. Perjantai-ilta menee rauhallisesti ja odotukset ovat vielä kohtuulliset: viikonloppu edessä. Lauantaiaamuna herätään aikaisin. Tänään käytiin oikein ulkona aamiaisella ja kierrettiin samalla yksi näyttely. Koska hoidoissa on taukokuukausi, ajatuksissani oli mennä illalla kavereiden kanssa baariin.

Kun tulin lounasaikaan kotiin sain totaalisen hermoromahduksen. En tiedä miksi, mutta kolmeen tuntiin en kyennyt kuin itkemään ja näpertelemään jotain typeriä sijaistoimintoja. Kun on aikaa, suru tulee. Mieheni yritti piristää minua kaikin tavoin. Nyt kun lopulta itse hiukan piristyin, hän makaa sängyssä masentuneena. Baari taitaa jäädä, istunen kotona ja lipittelen viskiä.

Viime lauantai meni samalla kaavalla (tosin ekstra-vitutuksella menkkojen alkamisen vuoksi ja ilman viskiä). Sunnuntaina, kun olo oli jo parempi, havahduin siihen, että pian on taas maanantai ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa – yhtä turhaa – viikonloppua.

Jos meillä olisi lapsia, meillä ei yksinkertaisesti olisi aikaa rypeä itsesäälissä ja miettiä elämän ankeutta. Lapsellinen tietysti sanoisi, että eipä olisi aikaa brunsseihin, taidenäyttelyihin, baari-illoista puhumattakaan, mitä luksusta. Joopa joo, on niitä tässä jo ehditty. Sitä paitsi siellä brunssillakin oli lähes joka pöydässä vähintään yksi imeväinen käärö.