Lapsettomuuslauantai

Taas yksi lapsettomuuslauantai takana. Tämä alkaa olla tuttua. Kun töissä pääsee vauhtiin, viikko menee kohtalaisen nopeasti, eikä asia ole mielessä kovinkaan intensiivisesti. Perjantai-ilta menee rauhallisesti ja odotukset ovat vielä kohtuulliset: viikonloppu edessä. Lauantaiaamuna herätään aikaisin. Tänään käytiin oikein ulkona aamiaisella ja kierrettiin samalla yksi näyttely. Koska hoidoissa on taukokuukausi, ajatuksissani oli mennä illalla kavereiden kanssa baariin.

Kun tulin lounasaikaan kotiin sain totaalisen hermoromahduksen. En tiedä miksi, mutta kolmeen tuntiin en kyennyt kuin itkemään ja näpertelemään jotain typeriä sijaistoimintoja. Kun on aikaa, suru tulee. Mieheni yritti piristää minua kaikin tavoin. Nyt kun lopulta itse hiukan piristyin, hän makaa sängyssä masentuneena. Baari taitaa jäädä, istunen kotona ja lipittelen viskiä.

Viime lauantai meni samalla kaavalla (tosin ekstra-vitutuksella menkkojen alkamisen vuoksi ja ilman viskiä). Sunnuntaina, kun olo oli jo parempi, havahduin siihen, että pian on taas maanantai ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa – yhtä turhaa – viikonloppua.

Jos meillä olisi lapsia, meillä ei yksinkertaisesti olisi aikaa rypeä itsesäälissä ja miettiä elämän ankeutta. Lapsellinen tietysti sanoisi, että eipä olisi aikaa brunsseihin, taidenäyttelyihin, baari-illoista puhumattakaan, mitä luksusta. Joopa joo, on niitä tässä jo ehditty. Sitä paitsi siellä brunssillakin oli lähes joka pöydässä vähintään yksi imeväinen käärö.