Kenen suru on suurin?

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
tuonen herran vainiolla.
kaitsea tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss' kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu

Olin lauantaina sukujuhlissa. Siellä esitettiin musiikkia ja myös ylläoleva kappale (älkää kysykö miksi, kyseessä ei ollut lapsen hautajaistilaisuus). Jotenkin koin laulun henkilökohtaiseksi ja nieleskelin itkua, vaikkei minulla ole kokemusta oman lapsen kuolemasta eikä ”edes” keskenmenosta.

Lapsettomuuden aiheuttamaa surua on vaikea määritellä. Kuten monet ovat todenneet, on vaikea surra sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta kuolemalta, muttei tietenkään vertaudu suruun, jonka lapsensa menettänyt voi kokea. Siitä minulla ei voi olla minkäänlaista käsitystä.

Suruja on kai mahdotonta sijoittaa millään yleisinhimillisellä akselilla pienimmästä surusta suurimpaan. Lapsettoman suru on usein pitkäaikaista, mutta ainakin meidän kohdallamme vielä mahdollisesti ohimenevää. Parisuhteessa olevana en joudu kokemaan sitä täysin yksin, mutta silti on vaikeaa löytää saman kokeneita toisin kuin vaikkapa eron aiheuttamassa surussa, josta lähes kaikilla on kokemusta ainakin jollain tasolla.

Minulla on ikäisiäni ystäviä, jotka surevat sinkkuuttaan, ja toiset heistä saavat minut potemaan huonoa omatuntoa siitä, että märehdin lapsettomuussurussani. Onhan minulla sentään mies, siten olen heitä askeleen pidemmällä. Kuitenkaan en koe surevani ensisijaisesti sitä, ettei meillä ole lasta nyt. Paljon syvempää ahdistusta aiheuttaa pelko siitä, ettei meillä ole lasta ehkä ikinä. Vaikka tokihan sinkkukin voi pelätä, ettei tapaa koskaan ketään.

Kaipa surujen suuruuden vertailu on ylipäätään turhaa. Kaikki kokevat asiat niin eri tavoin. Yksi selviää samasta kokemuksesta pienemmin haavoin kuin toinen – toiset vaan ovat vahvempia. Joku sanoisi, että kyse on asenteesta, ei kannata jäädä rypemään. Oli syy surujen suuruuksiin mikä tahansa, kokijalleen suru on aina todellista ja se pitää elää.

PS. Ovatko sukujuhlat lapsettomuuden myötä jotenkin yleistyneet, vai miten minusta tuntuu, että olen sellaisissa suunnilleen joka toinen viikonloppu…