Kiitollisuus

Viime tiistaina sain puhelinsoiton, joka muutti kaiken. Verestä otettu raskaustesti oli positiivinen. En ollut lainkaan varautunut tähän. Eipä kai raskauden pitäisi tokan IVF:n jälkeen täysin puun takaa tulla, mutta kyllä se vain tuli. Yli 35 yrityskiertoa, joista kolme inseminaatiota ja kaksi koeputkihedelmöityshoitoa, odottaen ja rukoillen tätä uutista, mutta silti olin täysin äimänä.

Olin suunnitellut sata kertaa, kuinka kerron miehelleni, että olen raskaana. Hah, en edes muista, mitä hänelle puhelimessa sanoin. Näiden kahden puhelun jälkeen istuin sohvalla ja itkin. Helpotus, kiitollisuus ja riemu ryöppysivät ulos hengästyttävänä tulvana. Myöhemmin jouduin tarkastamaan puhelimesta, oliko klinikalta todella soitettu.

Tietenkään en osaa vielä antautua nauttimaan onnestamme. Mies sen sijaan osaa: hän on yhtä hymyä ja kertoo raskaudesta kaikille (apua!). Totta kai minäkin välillä itken, nauran ja pompin (sellaisia pehmeitä, vähän hidastettuja pomppuja) ilosta. Hetkittäin hehkun onnea ja annan raitiovaunussa paikan itseni ikäiselle tytölle kommentoiden ”sun on varmasti mukavampi lukea istuallaan” (herättää muuten yleistä kummastusta). Luon tietokoneelle tiedoston otsikolla ”nimet”, johon uskaltaudun listaamaan kaikkia ihania vuosien varrella kertyneitä nimikokelaita.

Suureksi osaksi olen kuitenkin jäykkänä kauhusta. Tunnustelen rintojani. Aristavathan ne vielä? Jokainen vessassa käynti on kauhua. Pelkään kaikkea irrationaalista – en uskalla harrastaa seksiä ja ennen jokaista suupalaa mietin, voiko tätä syödä. Jos ei kahvia eikä teetä, niin entä kaakao?

On liikuttavaa, kuinka vuolaasti asiasta tietävät läheisimmät ystäväni iloitsevat puolestamme, mutta minua lähinnä hävettää puhua raskaudesta. Tuntuu kuin jäisi kiinni vihkisormuksen käytöstä ennen hääpäivää. Se tuottaa varmaan huonoa onneakin.

Tuijotan kalenteria ja päivää, jolloin kymmenen viikkoa on täynnä. Eikö silloin pitäisi voida jo hiukan huokaista. Mutta siihen on ikuisuus. Edes varhaisultra, mutta siihenkin on vielä 18 päivää. Etsin sormet täristen netistä tilastoja siitä, kuinka todennäköisiä keskenmeno, tuulimuna- tai kohdunulkopuolinen raskaus meidän tapauksessamme ovat. Lopulta takerrun neuvolan ajanvarauksen rouvan rutiininomaisesti lausahtamaan onnitteluun kuin lupaukseen: ehkä hän oikeasti uskoo, että kaikki menee hyvin.

Nyt istun yksin mökillä pikkuhiljaa sammuvan takkatulen ääressä ja olen onnellinen. Olemme lähempänä unelmaa kuin koskaan aikaisemmin. Tällä hetkellä meitä on ainakin jonkun mittapuun mukaan kolme. Olen täynnä kiitollisuutta. Jumala tai mikä liet, anna tämän onnistua.

Kuinka vietätte hääpäiväänne?

Lapsettomuus ei tunnu enää niin pahalta. Tiedän, että tuska voi vielä palata, ehkä entistä pahempana, mutta jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, että olen käsitellyt ja siirtänyt syrjään jonkun palasen surusta. En ole luopunut toivosta, mutta on alkanut tuntua, että voin löytää keinot selvitä lapsettomuudesta, vaikka se olisi lopullista.

Olen ehkä itse päässyt vaikeimman yli, mutta mieheni tuntuu vasta aloittelevan asian käsittelemistä. Näen sen kaikesta. Hänen tavastaan katsoa vieraita lapsia. Siitä, minkälaisin sanoin hän puhuu hoidoistamme vanhemmilleen. Kuinka hän valvoo koko yön kylässä olevan sukulaislapsen vieressä. Voi toki myös olla, että vain näen asiat ympärilläni selvemmin nyt, kun itsesääli ei sumenna näkökykyäni.

Mieheni ahdistuksen edessä olen täysin avuton. Yritän ja haluan olla hänen tukenaan, mutta pelkään, etten tiedä, miten ja milloin minua tarvitaan. Pelkään, ettei hän uskalla purkaa minulle kokemaansa surua, nyt kun minä olen viimein päässyt jaloilleni.

Tietysti on yksinkertaisesti raastavaa aistia, että toinen kärsii, mutta pelkoni on myös itsekästä. Nyt meillä menee hyvin ja jaamme kaiken. Kuitenkin pelkään, että jään lopulta yksin. Pelkään, että jonain päivänä mieheni haluaa enemmän lasta kuin lasta minun kanssani. Että lapsitoive ylittää tärkeydessään meidät.

Eilisessä punktiossa tyhjennettiin 24 rakkulaa, joista neljässätoista oli solu. Huomenna kuullaan tuomio ja tehdään toivottavasti tuoresiirto. Tänään vietän sairaslomapäivää kuunnellen Wagnerin Tannhäuserin alkusoittoa. Se oli häämarssimme tasan kolme vuotta sitten.