lauantai 29. lokakuuta 2011

Ihan reilua rypemistä


Eksyin lukemaan nettikeskustelua, joka alkoi lapsettomaksi itseään tituleeraavan vuolaalla tilityksellä elämän kurjuudesta, ja jatkui toisen lapsettoman vastauksella, jossa paheksuttiin syvästi ensimmäisen itsesäälistä vuodatusta. Vastaaja kertoi oman sankaritar-tarinansa, jossa entinen rypijä korvasi suremisen listaamillaan mielekkäillä harrasteilla, joista voi nauttia lapsettomanakin. (Minua hiukan hihitytti kohta ”omasta ulkonäöstä huolehtiminen”, tärkeää tietysti, mutta minulle ehkä vieras harrastuksena…) Ja ei, selviytymiskertomus ei loppunut yllätysluomuraskauteen, kun sitä vähiten odotti, vaan tilanteen hyväksymiseen ja elämän jatkumiseen.

Onko lapsettomuusblogin kirjoittaminen ja muiden blogeissa surffailu oikeasti säälittävää, itsekeskeistä ja pessimististä pateettisuutta? Selvää lienee, että blogiani lukevalle elämäni näyttäytyy aika yksipuolisena ja vaikutan reppanalta ihmisrauniolta, joka kateellisena kirjaa ylös ja kauhistelee lapsellisten ja muiden ymmärtämättömien ajattelemattomia kommentteja. No, onhan elämässäni ajoittain muutakin kuin tämä lapsettomuus :-).

Kirjoittaminen on minulle tapa suunnata turhautumista, jota elämäntilanteeseeni liittyy. Puran asiaa jäsentäen sitä yksittäisten teemojen kautta ja siten hallitsen muuten hallitsematonta. Lähes päivittäinen blogien selailu ja suunnilleen viikoittainen kirjoittaminen ovat aikaa, jonka varaan surun ja epätoivon tunteiden työstämiseen, jotta voisin muulloin – en tietenkään täysin, mutta ainakin paremmin – keskittyä muihin juttuihin.

Totta kai pitää muistaa myös hyviä juttuja elämässä, ja joo, joillain ei ole käsiä eikä jalkoja, ruokaa tai edes poikaystävää, mihin verrattuna lapsettomuus on pieni huoli. Minulle tämä on kuitenkin akuutti kriisi (Kiitos Toiveissa tästä taannoin tekemästäsi huojentavasta määritelmästä, luettuani sen tajusin, että siitähän tässä juuri on kyse.), ja suon itselleni oikeuden käsitellä sitä kirjoittaen ja lukien tai vaikka karjuen ja pöydillä tanssien, jos siltä tuntuu.

Voi tämä tietysti lähteä käsistä ja vallata liian suuren palan elämää. Siinä mielessä olen samaa mieltä keskustelupalstalla uhonneen selviytyjän kanssa. Pyrinkin pitämään rypemiseni jollain lailla aisoissa. En esimerkiksi edes vilkaise blogia tai lapsettomuussivustoja ikinä työaikana. En myöskään käy täällä velvollisuudesta, vaan ainoastaan silloin, kun siltä tuntuu. Joskus menee huomaamatta päiviä, etten avaa näitä sivuja. Negatiivisten tunteiden kieltäminen ja mielen turruttaminen kynsiä lakkaamalla ei kuitenkaan ole minun juttuni.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kiitos ymmärryksestä!


Tilanteemme tunteva läheiseni katsoi eilen tarpeelliseksi informoida minua siitä, että oli kuullut naisesta, joka oli pitkään yrittänyt saada lasta eksänsä kanssa, mutta heti tämän vaihdettua miestä tärppäsi. Tämä ja muita mahtavia vinkkejä (?!) ja kommentteja on sadellut siitä asti, kun kerroin toteutumattomista lapsihaaveistamme muutamille ystävilleni.

Klassikko on Feeniksenkin blogissaan kommentoima ”voittehan te adoptoida” -lohdutus, jota minullekin tarjottiin jo hyvissä ajoin ennen lapsettomuustutkimuksia. Mahdollinen vaihtoehto toki, mutta meillä on vielä toistaiseksi haaveena biologinen lapsi. Yksi ystäväni taas muistaa aina mainita sukulaisensa, joka sairastui vakavasti pitkien hedelmöityshoitojen johdosta.

Jo vuosia olen harkinnut kissan hankkimista. Se ei kuitenkaan miellytä kaikkia, ja jotkut rinnastavat lapsen lemmikkiin. ”Hankkikaa mieluummin se lapsi” on tietysti ihan kelpo ohje, etenkin kun on tiedossa, että mainittu ”hankinta” on kovasti työn alla.

Kuolemattomiin kuuluvat myös kommentit ”eihän tuo vielä mitään, tunnen parin, joka yritti kymmenen vuotta…” Toki aina on pahemmassa tilanteessa olevia ihmisiä, ja tunnen usein itseni hölmöksi valittaessani, kun lukemieni blogien kirjoittajissakin on niitä, joiden epätoivo on kestänyt jo monta kertaa kauemmin. Silti vähättely ei ole se, mitä läheisiltään toivoo. Eivätkä myöskään asento- tms. seksivinkit, kiitos. (Myös greippimehu, punaviini ja foolihappo on jo kokeiltu!)
                                                                                                                  
Hyvää tarkoittavien reaktioiden routiminen ja kauhistelu on ilkeää. Ei voi vaatia, että ihmiset, joilla ei ole samanlaista kokemusta, osaisivat eläytyä tuntemuksiini, ja olen taatusti itsekin livauttanut suustani typeryyksiä. Välillä on vaikeaa löytää oikeat sanat tai edes olla hiljaa. Sallin kuitenkin itselleni tämän pienen anonyymin ilkeilyn, koska päin naamaa en osaa kuin hymyillä. Ja onneksi aito myötäeläminen on harvoin sanoista kiinni.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Elämää välitilassa


Eikö sen yhdeksän kuukautta pitäisi riittää lapsen odottamiseen, miksi jotkut joutuvat odottamaan vuosia (ja sitten vielä, jos hyvin käy, päälle sen yhdeksän kuukautta, tietysti koko ajan kädet ristissä keskenmenoa peläten). Mitään ei voi aloittaa ja kaikki odottaa. Joko on liian masentunut tekemään mitään, täynnä toiveita ja siksi pelokas jokaisesta väärästä liikkeestä tai yksinkertaisesti kateellinen niille, joille lapsen saaminen on ollut helpompaa.

Minä olin tänään lähinnä katkera ja sain salaa tyydytystä siitä, etten ollut huomaavinani ruuhkaisessa ratikassa tuskaisen näköisenä vieressäni seissyttä raskaana olevaa naista. Jos on niin vaikeaa, avatkoon suunsa ja pyytäköön paikkaa. Ja olkoon onnellinen, että on raskaana. Samalla tiedostan, etten halua olla tällainen.

Tiedän, että elämää pitäisi yrittää jatkaa, eikä saisi jähmettyä odottamaan. Pienemmissäkin asioissa se on vaikeaa, suuremmissa käytännössä mahdotonta. Tajusimme juuri, että esimerkiksi lähivuosiin kaavailemamme muutto ulkomaille on tässä tilanteessa täysin epärealistinen ajatus: muutto, sellaisena kuin olemme sitä suunnitelleet, edellyttäisi kirjojen siirtämistä ulkomaille, ja se ei tietenkään hoitojen vuoksi onnistu. Eli odotellaan ja haudataan suunnitelmat ”siksi aikaa”. Kunpa tietäisi mitä sekin tarkoittaa.

Olen jatkuvasti tyytymätön työhöni. Epäilen, että sekin johtuu lopulta vain siitä, että etsin työstä sellaista kiinnostavuutta ja sisältöä elämään, jota siitä ei voi eikä ole tarkoituskaan saada. Muilla ikäisilläni ei ole aikaa jatkuvasti pohdiskella työn ja arjen mielekkyyttä, koska heidän elämässään on muutakin sisältöä, muita asioita joista huolehtia ja joista saada iloa.

Inssi olisi osunut viikonlopulle, joten sekin jäi tältä kuulta. Siispä odotellaan.

torstai 6. lokakuuta 2011

Katoavaisuudesta

Keskustelemme mieheni kanssa paljon lapsettomuudesta. Hänen tuntemuksensa ovat usein erilaisia kuin minun. Olemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että epätoivoisin lapsettomuuteen liittyvä tunne on vahvistunut tietoisuus katoavaisuudesta – ahdistus siitä, mitä meistä jää. Tämä abstrakti pelko on tiedostamattomana taustalla myös monissa arkipäiväisemmissä peloissa, joita ajatus elämästä kahden herättää.

Vaikka kuolemanpelko on harvoin mielessä perusterveellä kolmekymppisellä, lapsettomuuden myötä olen alkanut ajatella sitä enemmän. Isovanhempieni vanhenemista seuratessani olen huomannut, että elämästä luopumisessa tärkeää on nähdä, kuinka seuraavat ottavat vuoronsa. Viimeisinä vuosina eläminen tapahtuu paljon lasten ja lastenlasten elämän ja kokeman kautta. Vaikuttaa siltä, että lähestyvä kuolema on helpompi hyväksyä, kun voi nähdä elämän jatkuvan läheisissään.

Mikään ei tietenkään tee meistä kuolemattomia, mikä on ennen kaikkea lohdullista. Tekemäni asiat saattavat jättää jälkiä ja esimerkiksi nimissäni kulkevat julkaisut säilynevät jossain kirjastojen perukoilla. Jos ei muuta, niin ainakin jätämme jälkeemme valtavan määrän jätettä :-) Silti ainoa, mitä meistä ihmisinä voi säilyä on lapsissamme.

On tietysti itsekästä ajatella, että lapsia tehtäisiin oman itsen säilymisen vuoksi. En tietenkään koe geenien levittämistä elämän tarkoituksena. Uskon kuitenkin, että kokemus sukupolvet ylittävästä ketjusta on osa ihmisyyttä. Lastensa kautta ihminen tuntee itsensä osaksi jatkumoa, jonka puitteissa oma elämä, kuolema ja niiden merkitys asettuvat mittasuhteisiinsa. Pelko lapsettomaksi jäämisestä vaatii ajattelemaan uudestaan tämän jatkumon. Ahdistus ei niinkään liity siihen, ettei kukaan muistaisi meitä, vaan lohduttomuuteen siitä, että kaikki vaan loppuu ja katoaa.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Pelko tyhjistä huoneista


Sen jälkeen, kun muutin pois kotoa 12 vuotta sitten, minulla ei ole ollut oikeaa kotia. Sellaista, jossa uskoisin asuvani pidempään kuin muutaman vuoden, ja jonka viihtyvyyden eteen viitsisin nähdä enemmän kuin viikkosiivouksen verran vaivaa. Olen asunut yhteensä kahdeksassa erilaisessa kimppakämpässä, yksiössä tai minikaksiossa, ja täällä asumme edelleen, oikeassa poikamiesboksien keskittymässä. Kotikatumme on täynnä alle neljänkymmenen neliön kopperoita ja kotejakin, mutta harvassa niistä asuu yli kahden hengen perhettä.

Opiskelija-ajat ovat jo kaukana takana, ja muutto isompaan, pitkäaikaisempaan kotiin on ollut ajankohtaista vuosia. Ajatuksena on ollut myös varautuminen siihen, että lapsitoiveemme käy toteen. Viime aikoina olemme kuitenkin päättäneet toistaiseksi luopua ajatuksesta. Mitä paremmin olemme varautuneet, sitä ahdistavammalta odottaminen ja pettyminen tuntuvat.

Opiskelijaboksissamme minun ei tarvitse vielä siirtyä lapsettomaksi perheenäidiksi vaan voin edes jollain tasolla pitää kiinni tahattomasti pitkittyvästä nuoruudestani. Ei sillä, että kaipaisin opiskelijaelämän huolettomuudesta juuri mitään, mutta mitä muutakaan minulla on.

Tietenkään kotia ei hankita vain lasten varalle, eikä ahtaaseen asuntoomme linnoittautuminen pelasta minua välitilasta, jossa tunnen tällä hetkellä eläväni. Silti juuri nyt tuntuu helpommalta herätä aamuyöllä naapurin kotibileisiin kuin kompastella lähiötalon rappukäytävässä kymmeniin lastenvaunuihin. Miksi muuttaa perheasuntoon, jossa jokainen ylimääräinen neliö muistuttaa siitä, mitä meillä ei ole? Kuten jokainen kotini tähän mennessä, tämäkin on toki väliaikaista, mutta pahoissa unissa näen meidät vanhenemassa hiljalleen, vuosi toisensa jälkeen, kahdestaan tässä samassa pienessä kaksiossa.