Eikö sen yhdeksän kuukautta pitäisi riittää lapsen odottamiseen, miksi jotkut joutuvat odottamaan vuosia (ja sitten vielä, jos hyvin käy, päälle sen yhdeksän kuukautta, tietysti koko ajan kädet ristissä keskenmenoa peläten). Mitään ei voi aloittaa ja kaikki odottaa. Joko on liian masentunut tekemään mitään, täynnä toiveita ja siksi pelokas jokaisesta väärästä liikkeestä tai yksinkertaisesti kateellinen niille, joille lapsen saaminen on ollut helpompaa.
Minä olin tänään lähinnä katkera ja sain salaa tyydytystä siitä, etten ollut huomaavinani ruuhkaisessa ratikassa tuskaisen näköisenä vieressäni seissyttä raskaana olevaa naista. Jos on niin vaikeaa, avatkoon suunsa ja pyytäköön paikkaa. Ja olkoon onnellinen, että on raskaana. Samalla tiedostan, etten halua olla tällainen.
Tiedän, että elämää pitäisi yrittää jatkaa, eikä saisi jähmettyä odottamaan. Pienemmissäkin asioissa se on vaikeaa, suuremmissa käytännössä mahdotonta. Tajusimme juuri, että esimerkiksi lähivuosiin kaavailemamme muutto ulkomaille on tässä tilanteessa täysin epärealistinen ajatus: muutto, sellaisena kuin olemme sitä suunnitelleet, edellyttäisi kirjojen siirtämistä ulkomaille, ja se ei tietenkään hoitojen vuoksi onnistu. Eli odotellaan ja haudataan suunnitelmat ”siksi aikaa”. Kunpa tietäisi mitä sekin tarkoittaa.
Olen jatkuvasti tyytymätön työhöni. Epäilen, että sekin johtuu lopulta vain siitä, että etsin työstä sellaista kiinnostavuutta ja sisältöä elämään, jota siitä ei voi eikä ole tarkoituskaan saada. Muilla ikäisilläni ei ole aikaa jatkuvasti pohdiskella työn ja arjen mielekkyyttä, koska heidän elämässään on muutakin sisältöä, muita asioita joista huolehtia ja joista saada iloa.
Inssi olisi osunut viikonlopulle, joten sekin jäi tältä kuulta. Siispä odotellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti