Katoavaisuudesta

Keskustelemme mieheni kanssa paljon lapsettomuudesta. Hänen tuntemuksensa ovat usein erilaisia kuin minun. Olemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että epätoivoisin lapsettomuuteen liittyvä tunne on vahvistunut tietoisuus katoavaisuudesta – ahdistus siitä, mitä meistä jää. Tämä abstrakti pelko on tiedostamattomana taustalla myös monissa arkipäiväisemmissä peloissa, joita ajatus elämästä kahden herättää.

Vaikka kuolemanpelko on harvoin mielessä perusterveellä kolmekymppisellä, lapsettomuuden myötä olen alkanut ajatella sitä enemmän. Isovanhempieni vanhenemista seuratessani olen huomannut, että elämästä luopumisessa tärkeää on nähdä, kuinka seuraavat ottavat vuoronsa. Viimeisinä vuosina eläminen tapahtuu paljon lasten ja lastenlasten elämän ja kokeman kautta. Vaikuttaa siltä, että lähestyvä kuolema on helpompi hyväksyä, kun voi nähdä elämän jatkuvan läheisissään.

Mikään ei tietenkään tee meistä kuolemattomia, mikä on ennen kaikkea lohdullista. Tekemäni asiat saattavat jättää jälkiä ja esimerkiksi nimissäni kulkevat julkaisut säilynevät jossain kirjastojen perukoilla. Jos ei muuta, niin ainakin jätämme jälkeemme valtavan määrän jätettä :-) Silti ainoa, mitä meistä ihmisinä voi säilyä on lapsissamme.

On tietysti itsekästä ajatella, että lapsia tehtäisiin oman itsen säilymisen vuoksi. En tietenkään koe geenien levittämistä elämän tarkoituksena. Uskon kuitenkin, että kokemus sukupolvet ylittävästä ketjusta on osa ihmisyyttä. Lastensa kautta ihminen tuntee itsensä osaksi jatkumoa, jonka puitteissa oma elämä, kuolema ja niiden merkitys asettuvat mittasuhteisiinsa. Pelko lapsettomaksi jäämisestä vaatii ajattelemaan uudestaan tämän jatkumon. Ahdistus ei niinkään liity siihen, ettei kukaan muistaisi meitä, vaan lohduttomuuteen siitä, että kaikki vaan loppuu ja katoaa.