Eksyin lukemaan nettikeskustelua, joka alkoi lapsettomaksi itseään tituleeraavan vuolaalla tilityksellä elämän kurjuudesta, ja jatkui toisen lapsettoman vastauksella, jossa paheksuttiin syvästi ensimmäisen itsesäälistä vuodatusta. Vastaaja kertoi oman sankaritar-tarinansa, jossa entinen rypijä korvasi suremisen listaamillaan mielekkäillä harrasteilla, joista voi nauttia lapsettomanakin. (Minua hiukan hihitytti kohta ”omasta ulkonäöstä huolehtiminen”, tärkeää tietysti, mutta minulle ehkä vieras harrastuksena…) Ja ei, selviytymiskertomus ei loppunut yllätysluomuraskauteen, kun sitä vähiten odotti, vaan tilanteen hyväksymiseen ja elämän jatkumiseen.
Onko lapsettomuusblogin kirjoittaminen ja muiden blogeissa surffailu oikeasti säälittävää, itsekeskeistä ja pessimististä pateettisuutta? Selvää lienee, että blogiani lukevalle elämäni näyttäytyy aika yksipuolisena ja vaikutan reppanalta ihmisrauniolta, joka kateellisena kirjaa ylös ja kauhistelee lapsellisten ja muiden ymmärtämättömien ajattelemattomia kommentteja. No, onhan elämässäni ajoittain muutakin kuin tämä lapsettomuus :-).
Kirjoittaminen on minulle tapa suunnata turhautumista, jota elämäntilanteeseeni liittyy. Puran asiaa jäsentäen sitä yksittäisten teemojen kautta ja siten hallitsen muuten hallitsematonta. Lähes päivittäinen blogien selailu ja suunnilleen viikoittainen kirjoittaminen ovat aikaa, jonka varaan surun ja epätoivon tunteiden työstämiseen, jotta voisin muulloin – en tietenkään täysin, mutta ainakin paremmin – keskittyä muihin juttuihin.
Totta kai pitää muistaa myös hyviä juttuja elämässä, ja joo, joillain ei ole käsiä eikä jalkoja, ruokaa tai edes poikaystävää, mihin verrattuna lapsettomuus on pieni huoli. Minulle tämä on kuitenkin akuutti kriisi (Kiitos Toiveissa tästä taannoin tekemästäsi huojentavasta määritelmästä, luettuani sen tajusin, että siitähän tässä juuri on kyse.), ja suon itselleni oikeuden käsitellä sitä kirjoittaen ja lukien tai vaikka karjuen ja pöydillä tanssien, jos siltä tuntuu.
Voi tämä tietysti lähteä käsistä ja vallata liian suuren palan elämää. Siinä mielessä olen samaa mieltä keskustelupalstalla uhonneen selviytyjän kanssa. Pyrinkin pitämään rypemiseni jollain lailla aisoissa. En esimerkiksi edes vilkaise blogia tai lapsettomuussivustoja ikinä työaikana. En myöskään käy täällä velvollisuudesta, vaan ainoastaan silloin, kun siltä tuntuu. Joskus menee huomaamatta päiviä, etten avaa näitä sivuja. Negatiivisten tunteiden kieltäminen ja mielen turruttaminen kynsiä lakkaamalla ei kuitenkaan ole minun juttuni.
Minäkin välillä mietin, että miten reppanalta minä oikein vaikutan, kun blogini on täynnä pettymystä, katkeruutta, tuskaa ja sydänverta. Eikä sitä varmaan muut oikein ymmärräkään kuin kohtalotoverit... Minulle se on kuitenkin paikka, johon olen päättänyt voivani vuodattaa kaikki tunteet. Siksi minä sen kirjoittamisen aloitinkin. Hyvä on olla joku rypemispaikka :)! Vaikka alunperin aloitin kirjoittaa vain itseäni varten blogia vähän niinkuin tunteiden kaatopaikaksi, on nyt tärkeäksi muodostunut myös se tuki, mitä lukijoilta saan. Tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka oikeasti tietävät, miltä minusta tuntuu.
VastaaPoistaLapsettomuus on akuutti kriisi eikä minusta ollenkaan pidä hävetä sitä, että se tuo mukanaan negatiivisia tunteita. Lapsettomuus kriisinä eroaa muista kriiseistä sillä, että sillä ei ole alkua eikä loppua, vaan vaiheet seuraavat toisiaan. Siksihän tätä varmaan niin usein kutsutaan vuoristoradaksi. Ja sinulla on todellakin oikeus (ja jopa itseäsi kohtaan velvollisuus) tuntea kaikki tunteet ja käsitellä asiaa parhaalla katsomallasi tavalla. Kun tosiaan välillä yrittää muistaa, että on muutakin elämää. Itse kuitenkin koen tuon muistamisen vaikeaksi silloin, kun hoito on aktiivivaiheessa, ja sekin on minusta ihan luonnollista. Minä olen käynyt käsittelemässä näitä asioita myös polimme terapeutin kanssa. Sinne olen taas menossa ensi viikolla käymään läpi ICSI:n epäonnistumista. Ja tiedän, että tulen sieltä pois taas astetta vahvempana. :)