Lapsettomuustuokioita

Punktion jälkeiset päivät menivät lepäillessä. Vaikken ollut erityisen kipeä, lapsettomuusjutut hallitsivat mieltäni ja annoin itselleni luvan velloa niissä aivan täysillä. Se tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Luulen, että olen oppinut antamaan vaikeille asioille niiden vaatiman huomion.

Edellinen kriisi elämässäni oli kun tapasin nykyisen mieheni ja erosin aiemmasta avopuolisostani kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuo on edelleen sumea ajanjakso päässäni, pinnalla olivat niin ristiriitaiset tunteet – toisaalta rakastuminen ja ensiaskeleet uudessa suhteessa, toisaalta eroamisen piina. Minulle tuossa erossa pahinta oli ehkä se, että jouduin hyväksymään itseni petturina ja jättäjänä, joka satuttaa läheistä ihmistään, ja vieläpä moraalittomasti hyppää heti uuteen suhteeseen. Yritin sulkea silmäni ja korvani noilta tunteilta, ja puskin verenmaksu suussa eteenpäin. Kävin kuitenkin syyllisyyden tunteita läpi vuosia.

Lapsettomuuskriisissä olen halunnut antaa suremiselle ja pettymyksille niiden tarvitseman ajan. Enkä tarkoita vain sitä, että antaisin ajan kulua ja tuntemusten laimentua sen myötä, vaan ihan oikeasti kalenterin tyhjentämistä toisinaan vain vatvoakseni asiaa kaikessa rauhassa. Tietenkään ei ole hyvä sulkeutua muusta maailmasta ja jäädä kahdeksi vuodeksi kotiin (tai nettiin) rypemään itsesäälissä, mutta liian usein surevia ihmisiä hoputetaan täyttämään mielensä jollain muulla, unohtamaan ja jatkamaan elämäänsä. Omalla kohdallani toimii paremmin se, että suren suruni silloin, kun siltä tuntuu, ja toisinaan ihan tarkoituksella varaan illan tai kaksi vain näille ajatuksille. Sitten mieleen mahtuu muita ajatuksia muina päivinä.

Surun aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. Viime torstaina siirrettiin ainokainen alkiomme, pakkaseen meillä ei jäänyt mitään. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme kuitenkin mieheni kanssa molemmat täynnä toivoa. Ensi maanantaina on lääkärin määräämä testipäivä (eikö ole aika aikainen, 11. päivä siirrosta ja 14. punktiosta?). Minulla alkaa loma ja peruin alkuviikolle suunnittelemani kurssin. Mikä tahansa tulos onkin, haluan ottaa uutisen vastaan kaikessa rauhassa.

Ihan reilua rypemistä

Eksyin lukemaan nettikeskustelua, joka alkoi lapsettomaksi itseään tituleeraavan vuolaalla tilityksellä elämän kurjuudesta, ja jatkui toisen lapsettoman vastauksella, jossa paheksuttiin syvästi ensimmäisen itsesäälistä vuodatusta. Vastaaja kertoi oman sankaritar-tarinansa, jossa entinen rypijä korvasi suremisen listaamillaan mielekkäillä harrasteilla, joista voi nauttia lapsettomanakin. (Minua hiukan hihitytti kohta ”omasta ulkonäöstä huolehtiminen”, tärkeää tietysti, mutta minulle ehkä vieras harrastuksena…) Ja ei, selviytymiskertomus ei loppunut yllätysluomuraskauteen, kun sitä vähiten odotti, vaan tilanteen hyväksymiseen ja elämän jatkumiseen.

Onko lapsettomuusblogin kirjoittaminen ja muiden blogeissa surffailu oikeasti säälittävää, itsekeskeistä ja pessimististä pateettisuutta? Selvää lienee, että blogiani lukevalle elämäni näyttäytyy aika yksipuolisena ja vaikutan reppanalta ihmisrauniolta, joka kateellisena kirjaa ylös ja kauhistelee lapsellisten ja muiden ymmärtämättömien ajattelemattomia kommentteja. No, onhan elämässäni ajoittain muutakin kuin tämä lapsettomuus :-).

Kirjoittaminen on minulle tapa suunnata turhautumista, jota elämäntilanteeseeni liittyy. Puran asiaa jäsentäen sitä yksittäisten teemojen kautta ja siten hallitsen muuten hallitsematonta. Lähes päivittäinen blogien selailu ja suunnilleen viikoittainen kirjoittaminen ovat aikaa, jonka varaan surun ja epätoivon tunteiden työstämiseen, jotta voisin muulloin – en tietenkään täysin, mutta ainakin paremmin – keskittyä muihin juttuihin.

Totta kai pitää muistaa myös hyviä juttuja elämässä, ja joo, joillain ei ole käsiä eikä jalkoja, ruokaa tai edes poikaystävää, mihin verrattuna lapsettomuus on pieni huoli. Minulle tämä on kuitenkin akuutti kriisi (Kiitos Toiveissa tästä taannoin tekemästäsi huojentavasta määritelmästä, luettuani sen tajusin, että siitähän tässä juuri on kyse.), ja suon itselleni oikeuden käsitellä sitä kirjoittaen ja lukien tai vaikka karjuen ja pöydillä tanssien, jos siltä tuntuu.

Voi tämä tietysti lähteä käsistä ja vallata liian suuren palan elämää. Siinä mielessä olen samaa mieltä keskustelupalstalla uhonneen selviytyjän kanssa. Pyrinkin pitämään rypemiseni jollain lailla aisoissa. En esimerkiksi edes vilkaise blogia tai lapsettomuussivustoja ikinä työaikana. En myöskään käy täällä velvollisuudesta, vaan ainoastaan silloin, kun siltä tuntuu. Joskus menee huomaamatta päiviä, etten avaa näitä sivuja. Negatiivisten tunteiden kieltäminen ja mielen turruttaminen kynsiä lakkaamalla ei kuitenkaan ole minun juttuni.