Lapsettomuustuokioita

Punktion jälkeiset päivät menivät lepäillessä. Vaikken ollut erityisen kipeä, lapsettomuusjutut hallitsivat mieltäni ja annoin itselleni luvan velloa niissä aivan täysillä. Se tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Luulen, että olen oppinut antamaan vaikeille asioille niiden vaatiman huomion.

Edellinen kriisi elämässäni oli kun tapasin nykyisen mieheni ja erosin aiemmasta avopuolisostani kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuo on edelleen sumea ajanjakso päässäni, pinnalla olivat niin ristiriitaiset tunteet – toisaalta rakastuminen ja ensiaskeleet uudessa suhteessa, toisaalta eroamisen piina. Minulle tuossa erossa pahinta oli ehkä se, että jouduin hyväksymään itseni petturina ja jättäjänä, joka satuttaa läheistä ihmistään, ja vieläpä moraalittomasti hyppää heti uuteen suhteeseen. Yritin sulkea silmäni ja korvani noilta tunteilta, ja puskin verenmaksu suussa eteenpäin. Kävin kuitenkin syyllisyyden tunteita läpi vuosia.

Lapsettomuuskriisissä olen halunnut antaa suremiselle ja pettymyksille niiden tarvitseman ajan. Enkä tarkoita vain sitä, että antaisin ajan kulua ja tuntemusten laimentua sen myötä, vaan ihan oikeasti kalenterin tyhjentämistä toisinaan vain vatvoakseni asiaa kaikessa rauhassa. Tietenkään ei ole hyvä sulkeutua muusta maailmasta ja jäädä kahdeksi vuodeksi kotiin (tai nettiin) rypemään itsesäälissä, mutta liian usein surevia ihmisiä hoputetaan täyttämään mielensä jollain muulla, unohtamaan ja jatkamaan elämäänsä. Omalla kohdallani toimii paremmin se, että suren suruni silloin, kun siltä tuntuu, ja toisinaan ihan tarkoituksella varaan illan tai kaksi vain näille ajatuksille. Sitten mieleen mahtuu muita ajatuksia muina päivinä.

Surun aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. Viime torstaina siirrettiin ainokainen alkiomme, pakkaseen meillä ei jäänyt mitään. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme kuitenkin mieheni kanssa molemmat täynnä toivoa. Ensi maanantaina on lääkärin määräämä testipäivä (eikö ole aika aikainen, 11. päivä siirrosta ja 14. punktiosta?). Minulla alkaa loma ja peruin alkuviikolle suunnittelemani kurssin. Mikä tahansa tulos onkin, haluan ottaa uutisen vastaan kaikessa rauhassa.

Lapsettomuuslauantai

Taas yksi lapsettomuuslauantai takana. Tämä alkaa olla tuttua. Kun töissä pääsee vauhtiin, viikko menee kohtalaisen nopeasti, eikä asia ole mielessä kovinkaan intensiivisesti. Perjantai-ilta menee rauhallisesti ja odotukset ovat vielä kohtuulliset: viikonloppu edessä. Lauantaiaamuna herätään aikaisin. Tänään käytiin oikein ulkona aamiaisella ja kierrettiin samalla yksi näyttely. Koska hoidoissa on taukokuukausi, ajatuksissani oli mennä illalla kavereiden kanssa baariin.

Kun tulin lounasaikaan kotiin sain totaalisen hermoromahduksen. En tiedä miksi, mutta kolmeen tuntiin en kyennyt kuin itkemään ja näpertelemään jotain typeriä sijaistoimintoja. Kun on aikaa, suru tulee. Mieheni yritti piristää minua kaikin tavoin. Nyt kun lopulta itse hiukan piristyin, hän makaa sängyssä masentuneena. Baari taitaa jäädä, istunen kotona ja lipittelen viskiä.

Viime lauantai meni samalla kaavalla (tosin ekstra-vitutuksella menkkojen alkamisen vuoksi ja ilman viskiä). Sunnuntaina, kun olo oli jo parempi, havahduin siihen, että pian on taas maanantai ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa – yhtä turhaa – viikonloppua.

Jos meillä olisi lapsia, meillä ei yksinkertaisesti olisi aikaa rypeä itsesäälissä ja miettiä elämän ankeutta. Lapsellinen tietysti sanoisi, että eipä olisi aikaa brunsseihin, taidenäyttelyihin, baari-illoista puhumattakaan, mitä luksusta. Joopa joo, on niitä tässä jo ehditty. Sitä paitsi siellä brunssillakin oli lähes joka pöydässä vähintään yksi imeväinen käärö.

Blogin avaus

En usko, että on tärkeämpää asiaa kuin olla osa onnellista perhettä. Varmuus tästä tuli, kun tapasin mieheni reilu viisi vuotta sitten. Kun tunsimme olevamme valmiita, hiukan jänistin lapsen mukana tulevaa muutosta: miten mieheni ja minun keskinäinen maailma muuttuisi, kun joukkoon liittyisi kolmas. Kyse oli silti vain ajatusleikistä. Meille oli selvää, että haluamme lapsia, monta.

Olin varautunut odottamaan, mutten uskonut, että vielä melkein kahden vuoden päästä siitä kun päästimme vauvahaaveet todenteolla valloilleen, olisimme kahden. Se kirpaisee, raastaa ja itkettää. Ei joka päivä, mutta joinakin päivinä koko ajan.

Aiemmin raskausajatukset kulkivat kummallisen säännönmukaista rataansa. Menkkojen alku oli hirveä pettymys, joka lamautti hetkeksi. Siitä pääsi yli vasta ovulaation aikaan, jolloin vallan sai valtava optimismi. Kun seksiä oli ovulaation aikaan harrastettu milloin minkäkin suosituksen mukaan – alta, päältä ja sivulta neljä kertaa päivässä tai taktisesti vain joka toinen päivä – alkoi hullu odotus. Ei löytynyt mitään syytä, miksei tässä kierrossa tärppäisi. Edes se kvantitatiivinen fakta, ettei kymmenessä aiemmassakaan kierrossa ollut tärpännyt, ei laskenut odotuksia. Raskausoireet olivat selvät ja joka kuukausi samanlaiset. Kuinka tyhmäksi sitä tunsikaan itsensä joka ainoa kuukausi, kun menkat jälleen kerran alkoivat!

Nyt tämä säännönmukaisuus on loppunut. Lapsettomuus, joksi olen sitä viime aikoina alkanut kutsua, kuristaa eri tavoin koko kuukauden. Välillä tunne on piilevä ja pystyn ajattelemaan muuta.  Lapsettomuudesta on kuitenkin tullut kuin liian intensiivinen harrastus, joka ulottaa lonkeronsa kaikille elämänalueille. Kotona ollessani vietän tuntikausia surffaillen aiheeseen liittyviä blogeja ja kirjoituksia, mutten silti saa purettua ahdistustani. Siksi aloitan tämän blogin, joka on yksi useiden lapsettomuusblogien joukossa. En tiedä, onko minulla uutta sanottavaa aiheesta. Tunteeni eivät liene lapsettomien keskuudessa ainutlaatuisia, minulle ne kuitenkin ovat sitä.