En usko, että on tärkeämpää asiaa kuin olla osa onnellista perhettä. Varmuus tästä tuli, kun tapasin mieheni reilu viisi vuotta sitten. Kun tunsimme olevamme valmiita, hiukan jänistin lapsen mukana tulevaa muutosta: miten mieheni ja minun keskinäinen maailma muuttuisi, kun joukkoon liittyisi kolmas. Kyse oli silti vain ajatusleikistä. Meille oli selvää, että haluamme lapsia, monta.
Olin varautunut odottamaan, mutten uskonut, että vielä melkein kahden vuoden päästä siitä kun päästimme vauvahaaveet todenteolla valloilleen, olisimme kahden. Se kirpaisee, raastaa ja itkettää. Ei joka päivä, mutta joinakin päivinä koko ajan.
Aiemmin raskausajatukset kulkivat kummallisen säännönmukaista rataansa. Menkkojen alku oli hirveä pettymys, joka lamautti hetkeksi. Siitä pääsi yli vasta ovulaation aikaan, jolloin vallan sai valtava optimismi. Kun seksiä oli ovulaation aikaan harrastettu milloin minkäkin suosituksen mukaan – alta, päältä ja sivulta neljä kertaa päivässä tai taktisesti vain joka toinen päivä – alkoi hullu odotus. Ei löytynyt mitään syytä, miksei tässä kierrossa tärppäisi. Edes se kvantitatiivinen fakta, ettei kymmenessä aiemmassakaan kierrossa ollut tärpännyt, ei laskenut odotuksia. Raskausoireet olivat selvät ja joka kuukausi samanlaiset. Kuinka tyhmäksi sitä tunsikaan itsensä joka ainoa kuukausi, kun menkat jälleen kerran alkoivat!
Nyt tämä säännönmukaisuus on loppunut. Lapsettomuus, joksi olen sitä viime aikoina alkanut kutsua, kuristaa eri tavoin koko kuukauden. Välillä tunne on piilevä ja pystyn ajattelemaan muuta. Lapsettomuudesta on kuitenkin tullut kuin liian intensiivinen harrastus, joka ulottaa lonkeronsa kaikille elämänalueille. Kotona ollessani vietän tuntikausia surffaillen aiheeseen liittyviä blogeja ja kirjoituksia, mutten silti saa purettua ahdistustani. Siksi aloitan tämän blogin, joka on yksi useiden lapsettomuusblogien joukossa. En tiedä, onko minulla uutta sanottavaa aiheesta. Tunteeni eivät liene lapsettomien keskuudessa ainutlaatuisia, minulle ne kuitenkin ovat sitä.
Löysin blogisi juuri, aloitin omanikin juuri. Muistan nämä ajatukset ja sen käsittämättömän toivon, joka kaikesta huolimatta aina vain näyttäytyy.
VastaaPoistaMinä uskon blogin kirjoittamisesta olevan hyötyä, uskon myös muiden blogien lukemisesta olevan hyötyä niiden antaessa perspektiiviä ja ymmärrystä itselle- sillä ainoita emme ole tunteinemme.
Itselläni on menossa vaikea vaihe, sillä haaveista luopuminen on pian ajankohtaista, jos suunta ei muutu. Se aiheuttaa paljon surua, vihaa, katkeruutta.
Lisäksi juuri nyt paras ystäväni on raskaana, läheinen sukulainen raskaana, hyvä ystävä raskaana...
Minä jään seuraamaan taivaltasi. Kaikkea hyvää sinulle :)
Kyllä olen yllättynyt, kuinka paljon se auttaa, kun voi purkaa ja miettiä asioita kirjoittamalla. Niin paljon tätä asiaa kuitenkin miettii. Kirjoittaminen on toisaalta tuonut ainakin minulle myös ihan uutta ja erilaista näkökulmaa asiaan kuin aiemmin, vaikka tietysti pääasiassa kirjaa ylös niitä jatkuvasti toistuvia tuntemuksia asiasta.
VastaaPoistaVoimia ja kaikkea hyvää sinullekin! Taidanpa mennä saman tien myös katsomaan sinun blogiasi :-)