Voiko lapsetonta ymmärtää?

Lapsettomana olen "aika" vaativa ihminen – erityisesti sosiaalisessa mielessä. Itsekin ihmettelen, mitä oikein odotan muilta ihmisiltä. Joskus on ihanaa, kun joku jaksaa kysellä hoitojen etenemisestä ja vieläpä kuunnella vastauksiani. Välittää. Samanaikaisesti lähes aina ärsyynnyn kyselyistä. ”Pitikin mennä tuollekin kertomaan!” mietin kynnet reisilihaani painuen, kun ei niin läheinen työkaverini, jolle joskus olen vuotanut asiantilani, tiedustelee tunnelmiani.

Jos taas päätän itse avautua tuntemuksistani, pitäisi kuuntelijalla olla aikamoiset psykiatrin, meedion ja ties minkä koirankuiskaajan lahjat, jotta hän osaisi lausua oikeat sanat. Tuntuu vähättelevältä kuulla, kuinka monella muulla on sama vaiva, mutta eipä asian paisuttelu elämää suuremmaksi onnettomuudeksikaan juuri rohkaise. Hiljainen ymmärtäminenkään ei aina riitä.

Sekin tuntuu vaivaannuttavalta, kun huomaa läheisten tarkoituksella väistelevän aiheita, joiden epäilevät satuttavan. Ikään kuin voisin hajota murusiksi minä hetkenä hyväänsä. Toisaalta kommentit tyyliin: ”Vitsi, luulin olevani raskaana, luojan kiitos en ollutkaan, en tosiaan juuri nyt jaksaisi vielä kolmatta lasta”, saavat aikaan tunteen, joka hallitsemattomana saattaisi aiheuttaa ikävääkin jälkeä.

Sanat ovat tietysti vaikeita, mutta myös tekoja ja katseita voi tulkita – jälleen, suuntaan ja/tai toiseen. Kun vastasynnyttänyt tuttava ei tyrkytä lasta syliin, on se toisaalta helpottavaa. Hienoa, että joku ymmärtää, kuinka joskus on helpompi ihailla muiden vauvoja kauempaa. Mutta toisaalta: aika loukkaavaa! Enpä taida vaan kelvata syliksi, lapsettomana olen epä-äidillinen, epäluotettava, epäonnistunut.

Olen huomannut, että usein lapsettoman tuskani ponnahtaa esiin juuri muiden reaktioista. Se, mitä joku on sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä, saa minussa jälkikäteen aikaan kuohun, joka purkautuu milloin suruna, milloin raivona tai epätoivona. Sääliksi käy läheisiäni, vaikka purankin näitä tunteita yleensä lähinnä virtuaalisesti. Kasvotusten ymmärrän heitä – yleensä paremmin kuin itseäni. Ei taida olla oikeaa tapaa kohdata lapsetonta.

PS. Karulta tuntuu Kaikkosen ja Taiveahon puolesta. Kepulaisten kieroiluja yhtään väheksymättä adoptioluvan epääminen on tässä tapauksessa kohtuutonta. Eihän normaaleja lisääntymiskykyisiä ihmisiäkään kastroida rikosepäilyn vuoksi.

Ulkopuolisuudesta

Lapsena ja nuorena en oikein koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan. En ollut kiusattu tai yksinäinen, minulla on aina ollut hyviä ystäviä, mutta lähes aina olin isommassa joukossa – koulussa, riparilla tai opiskelijaporukoissa – jollain lailla ulkopuolinen. Kaipa kaveriporukka olisi helpottanut elämää ainakin yläasteaikoina, mutta en koskaan erityisemmin kadehtinut joukkoon sopeutuneita. Pakko tunnustaa, että jollain tasolla pidin normeihin istunutta porukkaa vähän yksinkertaisena ja säälittävänäkin – ah, miten ylimielinen selviytymiskeino :-). Koska ulkopuolisuus on minulle tuttu tunne, luulisi lapsettomuuden pukevan minua hyvin.

Lapsettomuuden synnyttämä ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan saa minussa aikaan ripaustakaan ylemmyydentunnetta. Meillä lapsettomillahan on monia lapsellisten kadehtimia asioita: kahdenkeskistä ja omaa aikaa (jolloin voi surra kurjuuttaan sohvan nurkassa), mahdollisuus matkustella (jos ei tarvitsisi päivystää hoitoja/säästää niihin rahaa) sekä tilaisuus nukkua yömme yhtäjaksoisesti (silloin kun ahdistus ei aja unettomuuteen). Valitettavasti silmäpusseineen pulkkaa vinkuvalla hiekalla vetävät märisevät äidit saavat minussa aikaan ainoastaan kateutta.

Luin Simpukka-lehdestä (4/2011) Pirjo Lääperin jutun ”Minusta ei tule mummoakaan”. Hedelmällisen iän ylitettyään hän oli luullut lapsettomuuskriisin olleen viimein ohi, kunnes tuli mummoikään. Silloin ulkopuolisuuden tunne palasi.

Mahdollisuus, että tämä tarkoituksettomuuden haava umpeutuisi vasta vaihdevuosien aikaan, silloinkin vain auetakseen uudestaan muutaman vuoden päästä, saa käteni tärisemään. Juuri nyt tuntuu siltä, etten jaksa odottaa enää yhtään pidempään – en enää yhtä ainoaa päivää, puhumattakaan kuukaudesta, vuodesta. Ensi kuussa vuorossa on viimeinen yritys inssillä ja sen jälkeen luvassa on jonotusta, jonotusta, jonotusta.

Poden akuuttia kärsimättömyyttä. Vaikka olemme päättäneet käydä koko polun ensin julkisella, surffailin muiden klinikkojen hinnastoja vain todetakseni, ettei meillä tällä hetkellä ole mitenkään varaa IVF:ään yksityisellä. Ei edes puolikkaaseen, kun vuokrakin pitää maksaa. Puolen vuoden jono tuntuu ikuisuudelta. Kuinka monta romahdusta siihen mahtuu…

PS. Liitin viime viikon lauantaina Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjoitukseni edellisen kirjoitukseni kommentteihin.

Meidän surumme – ja ilomme

Tästä tulee parempi vuosi meille. Ainakin niiltä osin kuin minä voin siihen vaikuttaa. Viime vuonna olen nähnyt mieheni itkevän useammin kuin koskaan ja olemme käyneet lähempänä eroa kuin ikinä aiemmin. Lapsettomuus ei ole ollut ainoa syy kriiseihimme, mutta liian usein olen jälkeenpäin huomannut, että suru on tehnyt minusta itsekeskeisen.

Lapsettomuus ravistelee parisuhdetta varmasti. Toisinaan pelkään, ettemme kestä koko tätä matkaa yhdessä. Miettiessäni pelkoani ääneen, ystäväni totesi, että mikäli suhde ei kestä lapsettomuutta, tuskin se olisi kestänyt lapsiperheen arkeakaan (typerä ajatus muuten). Hän oli juuri jäänyt eron jälkeen yksin pienen lapsen kanssa. Rakkauden lujuutta koetellaan eri tavoin eri vaiheissa elämää. Kaipa liiton kestävyys on olosuhteiden – lapsettomuuden tai raskaan vauvavaiheen – sijaan kiinni siitä, mihin suuntaan vaikeuksien keskellä tuijottaa.

Iloa on helppo jakaa ja huutaa koko maailmalle, mutta minun paheenani on kääntyä surussani sisäänpäin. Masennus ajaa minut tilaan, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän minua ja vaikka ymmärtäisikin, itsesäälissäni rajaan heidät maailmani ulkopuolelle: omin kaiken surun ja ankeuden yksin itselleni. Toisten ulkopuolisiksi tekeminen sokeuttaa minut muiden tunteilta, saa läheiseni neuvottomiksi ja tekee heistä vain passiivisia tukipilareita minun maailmani reunoilla. Paniikissa kokeilen kipuihini erilaisia itselääkintäkeinoja kuten sairasta työtahtia tai päätöntä shoppailua.

Painajaisissani, jotka eivät onneksi vielä tule öisin, emme saa lasta koskaan. Näissäkin kauhukuvissa meillä on silti aina toisemme. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tämä varmuus säilyisi meillä molemmilla. Tänä vuonna lupaan surra vähemmän tai ainakin yhdessä. Aion myös edes toisinaan olla meistä kahdesta se, joka kannattelee. Se, joka sanoo, että kyllä se vielä onnistuu, tai vaikkei onnistuisikaan, niin elämä jatkuu.

PS. Meinasin tukehtua raivosta aamukahviini tänään Hesaria lukiessani. Miksei lapsettomuudesta voida koskaan kirjoittaa ilman syyttelyä, joka on vielä nostettu oikein ingressiksi. Lapsettomuus koskee muitakin kuin nuoruuttaan venyttäneitä vapaudesta nauttijoita. Tekisi mieli raapustaa lukijain leperryksiin pieni palaute, mutta toivottavasti Simpukka ry tekee sen paremmalla asiantuntemuksellaan.