Lapsena ja nuorena en oikein koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan. En ollut kiusattu tai yksinäinen, minulla on aina ollut hyviä ystäviä, mutta lähes aina olin isommassa joukossa – koulussa, riparilla tai opiskelijaporukoissa – jollain lailla ulkopuolinen. Kaipa kaveriporukka olisi helpottanut elämää ainakin yläasteaikoina, mutta en koskaan erityisemmin kadehtinut joukkoon sopeutuneita. Pakko tunnustaa, että jollain tasolla pidin normeihin istunutta porukkaa vähän yksinkertaisena ja säälittävänäkin – ah, miten ylimielinen selviytymiskeino :-). Koska ulkopuolisuus on minulle tuttu tunne, luulisi lapsettomuuden pukevan minua hyvin.
Lapsettomuuden synnyttämä ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan saa minussa aikaan ripaustakaan ylemmyydentunnetta. Meillä lapsettomillahan on monia lapsellisten kadehtimia asioita: kahdenkeskistä ja omaa aikaa (jolloin voi surra kurjuuttaan sohvan nurkassa), mahdollisuus matkustella (jos ei tarvitsisi päivystää hoitoja/säästää niihin rahaa) sekä tilaisuus nukkua yömme yhtäjaksoisesti (silloin kun ahdistus ei aja unettomuuteen). Valitettavasti silmäpusseineen pulkkaa vinkuvalla hiekalla vetävät märisevät äidit saavat minussa aikaan ainoastaan kateutta.
Luin Simpukka-lehdestä (4/2011) Pirjo Lääperin jutun ”Minusta ei tule mummoakaan”. Hedelmällisen iän ylitettyään hän oli luullut lapsettomuuskriisin olleen viimein ohi, kunnes tuli mummoikään. Silloin ulkopuolisuuden tunne palasi.
Mahdollisuus, että tämä tarkoituksettomuuden haava umpeutuisi vasta vaihdevuosien aikaan, silloinkin vain auetakseen uudestaan muutaman vuoden päästä, saa käteni tärisemään. Juuri nyt tuntuu siltä, etten jaksa odottaa enää yhtään pidempään – en enää yhtä ainoaa päivää, puhumattakaan kuukaudesta, vuodesta. Ensi kuussa vuorossa on viimeinen yritys inssillä ja sen jälkeen luvassa on jonotusta, jonotusta, jonotusta.
Poden akuuttia kärsimättömyyttä. Vaikka olemme päättäneet käydä koko polun ensin julkisella, surffailin muiden klinikkojen hinnastoja vain todetakseni, ettei meillä tällä hetkellä ole mitenkään varaa IVF:ään yksityisellä. Ei edes puolikkaaseen, kun vuokrakin pitää maksaa. Puolen vuoden jono tuntuu ikuisuudelta. Kuinka monta romahdusta siihen mahtuu…
PS. Liitin viime viikon lauantaina Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjoitukseni edellisen kirjoitukseni kommentteihin.
Tuo on niin totta. Oma mummoaika tuntuu vielä kaukaiselta, mutta en yhtään epäile, etteikö sattuisi ja lujaa, kun kaikista muista tulee mummoja. Tässä akuutissa vaiheessa moni lapseton saa kantaakseen oman kipunsa lisäksi oman äitinsä tuskan siitä, ettei tämä pääse koskaan mummoksi.
VastaaPoistaNiin tuttuja ajatuksia. Oman äitini kanssa olen kerran keskustellut aiheesta ja kyllä tuntui pahalta, kumpikin siinä suremassa toinen toisensa surua. Toisaalta tuntui hyvältä, että tästä pystyy sentään puhumaan.
VastaaPoista