Tästä tulee parempi vuosi meille. Ainakin niiltä osin kuin minä voin siihen vaikuttaa. Viime vuonna olen nähnyt mieheni itkevän useammin kuin koskaan ja olemme käyneet lähempänä eroa kuin ikinä aiemmin. Lapsettomuus ei ole ollut ainoa syy kriiseihimme, mutta liian usein olen jälkeenpäin huomannut, että suru on tehnyt minusta itsekeskeisen.
Lapsettomuus ravistelee parisuhdetta varmasti. Toisinaan pelkään, ettemme kestä koko tätä matkaa yhdessä. Miettiessäni pelkoani ääneen, ystäväni totesi, että mikäli suhde ei kestä lapsettomuutta, tuskin se olisi kestänyt lapsiperheen arkeakaan (typerä ajatus muuten). Hän oli juuri jäänyt eron jälkeen yksin pienen lapsen kanssa. Rakkauden lujuutta koetellaan eri tavoin eri vaiheissa elämää. Kaipa liiton kestävyys on olosuhteiden – lapsettomuuden tai raskaan vauvavaiheen – sijaan kiinni siitä, mihin suuntaan vaikeuksien keskellä tuijottaa.
Iloa on helppo jakaa ja huutaa koko maailmalle, mutta minun paheenani on kääntyä surussani sisäänpäin. Masennus ajaa minut tilaan, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän minua ja vaikka ymmärtäisikin, itsesäälissäni rajaan heidät maailmani ulkopuolelle: omin kaiken surun ja ankeuden yksin itselleni. Toisten ulkopuolisiksi tekeminen sokeuttaa minut muiden tunteilta, saa läheiseni neuvottomiksi ja tekee heistä vain passiivisia tukipilareita minun maailmani reunoilla. Paniikissa kokeilen kipuihini erilaisia itselääkintäkeinoja kuten sairasta työtahtia tai päätöntä shoppailua.
Painajaisissani, jotka eivät onneksi vielä tule öisin, emme saa lasta koskaan. Näissäkin kauhukuvissa meillä on silti aina toisemme. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tämä varmuus säilyisi meillä molemmilla. Tänä vuonna lupaan surra vähemmän tai ainakin yhdessä. Aion myös edes toisinaan olla meistä kahdesta se, joka kannattelee. Se, joka sanoo, että kyllä se vielä onnistuu, tai vaikkei onnistuisikaan, niin elämä jatkuu.
PS. Meinasin tukehtua raivosta aamukahviini tänään Hesaria lukiessani. Miksei lapsettomuudesta voida koskaan kirjoittaa ilman syyttelyä, joka on vielä nostettu oikein ingressiksi. Lapsettomuus koskee muitakin kuin nuoruuttaan venyttäneitä vapaudesta nauttijoita. Tekisi mieli raapustaa lukijain leperryksiin pieni palaute, mutta toivottavasti Simpukka ry tekee sen paremmalla asiantuntemuksellaan.
Sun vastine taisi olla tämän päivän Hesarissa? Hieno kirjoitus, täyttä asiaa! Hyvä Liia, ärähdit meidän kaikkien puolesta! :)
VastaaPoistaJoo, lopulta päädyin kirjoittamaan. Hauskaa, että julkaisivat. Kiitos kommentista, pidetään puoliamme :-)
VastaaPoistaMielipidekirjoituksesi oli todella hyvä. Hienoa, että kirjoitit!
VastaaPoistaKiitos Toiveissa! Alla muuten vielä kyseinen kirjoitus, jos joku haluaa vilkaista.
Poista***
Kirjoitus ”Haaveena oma lapsi” (HS Kuluttaja 4.1.2012) käsitteli lapsettomuutta. Lapsettomuudesta kärsivänä minua loukkasi ingressin sävy, jonka koin syyllistäväksi. Lapsettomuus ei suinkaan kosketa vain niitä, jotka tietoisesti lykkäävät lapsenhankintaa myöhemmälle iälle. Itse olin alle 30-vuotias, kun aloimme epäillä, ettei toivottua lasta ehkä tulisikaan.
Lapsettomuus on monille pitkäkestoinen kriisi, jonka aiheuttamaa lamaannusta asiaa kokemattomien on vaikea ymmärtää. Sen vaikutukset ulottuvat monille elämän osa-alueille. Vuodesta toiseen odottaminen on turhauttavaa, surullista ja epätoivoista. Vaikka biologisten lasten hankinnalle on toki vaihtoehtonsakin, pelko lapsettomaksi jäämisestä pakottaa ajattelemaan elämän perustavia kysymyksiä uudelleen: lastensa kautta ihminen tuntee itsensä osaksi jatkumoa, jonka puitteissa oma elämä, kuolema ja niiden merkitys asettuvat mittasuhteisiinsa.
Rahasummat, joita vaivan hoitoon kuluu, ovat huomattavia. Inseminaation kohdalla jutussa sivumennen mainittuihin hormonilääkkeisiin voi mennä Kela-korvausten jälkeen toista sataa euroa kertaa kohden, koeputkihedelmöityksen kohdalla moninkertainen summa. Rahanmeno on kuitenkin pieni huoli – pahinta on se, ettei mistään voi saada varmuutta siitä, onko tila pysyvä.
Meidän kohdallamme lapsettomuus on johtanut ajoittaiseen työkyvyttömyyteen, vaikeuttanut sosiaalisia suhteita, koetellut parisuhdetta ja lamaannuttanut elämämme vuosiksi. Apua on onneksi saatavilla, mutta ongelma tulisi julkisessakin keskustelussa ottaa tosissaan. Siinä missä esimerkiksi työuupuneita ei tule syyllistää työkeskeisestä elämäntavasta, myös lapsettomuutta tulisi tarkastella ilman syyllistämistä.
Nimimerkki: ”Mitä meistä jää?”
Hei,
VastaaPoistalöysin sattumalta tieni blogiisi vasta nyt ja huomasin, että olit tuon Hesarin taannoisen mielipidekirjoituksen taustalla.
Kiitos!
Kirjoitit juuri sen, mitä itsekin ajattelin Hesarin juttua lukiessani. Reaktioni juttuun oli täsmälleen sama, ja harkitsin itsekin vastineen kirjoittamista. Sitten jätin asian ajatellen (kuten sinäkin ilmeisesti alkuun), että Simpukka toivottavasti hoitaa asian. Olin tosi tyytyväinen mielipidekirjoituksesi huomatessani - "onneksi joku tarttui tähän", ajattelin. Olen iloinen, että tätä kautta saatoin välittää kiitokseni kirjoittajalle. :)