Kuinka vietätte hääpäiväänne?

Lapsettomuus ei tunnu enää niin pahalta. Tiedän, että tuska voi vielä palata, ehkä entistä pahempana, mutta jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, että olen käsitellyt ja siirtänyt syrjään jonkun palasen surusta. En ole luopunut toivosta, mutta on alkanut tuntua, että voin löytää keinot selvitä lapsettomuudesta, vaikka se olisi lopullista.

Olen ehkä itse päässyt vaikeimman yli, mutta mieheni tuntuu vasta aloittelevan asian käsittelemistä. Näen sen kaikesta. Hänen tavastaan katsoa vieraita lapsia. Siitä, minkälaisin sanoin hän puhuu hoidoistamme vanhemmilleen. Kuinka hän valvoo koko yön kylässä olevan sukulaislapsen vieressä. Voi toki myös olla, että vain näen asiat ympärilläni selvemmin nyt, kun itsesääli ei sumenna näkökykyäni.

Mieheni ahdistuksen edessä olen täysin avuton. Yritän ja haluan olla hänen tukenaan, mutta pelkään, etten tiedä, miten ja milloin minua tarvitaan. Pelkään, ettei hän uskalla purkaa minulle kokemaansa surua, nyt kun minä olen viimein päässyt jaloilleni.

Tietysti on yksinkertaisesti raastavaa aistia, että toinen kärsii, mutta pelkoni on myös itsekästä. Nyt meillä menee hyvin ja jaamme kaiken. Kuitenkin pelkään, että jään lopulta yksin. Pelkään, että jonain päivänä mieheni haluaa enemmän lasta kuin lasta minun kanssani. Että lapsitoive ylittää tärkeydessään meidät.

Eilisessä punktiossa tyhjennettiin 24 rakkulaa, joista neljässätoista oli solu. Huomenna kuullaan tuomio ja tehdään toivottavasti tuoresiirto. Tänään vietän sairaslomapäivää kuunnellen Wagnerin Tannhäuserin alkusoittoa. Se oli häämarssimme tasan kolme vuotta sitten.

Meidän surumme – ja ilomme

Tästä tulee parempi vuosi meille. Ainakin niiltä osin kuin minä voin siihen vaikuttaa. Viime vuonna olen nähnyt mieheni itkevän useammin kuin koskaan ja olemme käyneet lähempänä eroa kuin ikinä aiemmin. Lapsettomuus ei ole ollut ainoa syy kriiseihimme, mutta liian usein olen jälkeenpäin huomannut, että suru on tehnyt minusta itsekeskeisen.

Lapsettomuus ravistelee parisuhdetta varmasti. Toisinaan pelkään, ettemme kestä koko tätä matkaa yhdessä. Miettiessäni pelkoani ääneen, ystäväni totesi, että mikäli suhde ei kestä lapsettomuutta, tuskin se olisi kestänyt lapsiperheen arkeakaan (typerä ajatus muuten). Hän oli juuri jäänyt eron jälkeen yksin pienen lapsen kanssa. Rakkauden lujuutta koetellaan eri tavoin eri vaiheissa elämää. Kaipa liiton kestävyys on olosuhteiden – lapsettomuuden tai raskaan vauvavaiheen – sijaan kiinni siitä, mihin suuntaan vaikeuksien keskellä tuijottaa.

Iloa on helppo jakaa ja huutaa koko maailmalle, mutta minun paheenani on kääntyä surussani sisäänpäin. Masennus ajaa minut tilaan, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän minua ja vaikka ymmärtäisikin, itsesäälissäni rajaan heidät maailmani ulkopuolelle: omin kaiken surun ja ankeuden yksin itselleni. Toisten ulkopuolisiksi tekeminen sokeuttaa minut muiden tunteilta, saa läheiseni neuvottomiksi ja tekee heistä vain passiivisia tukipilareita minun maailmani reunoilla. Paniikissa kokeilen kipuihini erilaisia itselääkintäkeinoja kuten sairasta työtahtia tai päätöntä shoppailua.

Painajaisissani, jotka eivät onneksi vielä tule öisin, emme saa lasta koskaan. Näissäkin kauhukuvissa meillä on silti aina toisemme. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tämä varmuus säilyisi meillä molemmilla. Tänä vuonna lupaan surra vähemmän tai ainakin yhdessä. Aion myös edes toisinaan olla meistä kahdesta se, joka kannattelee. Se, joka sanoo, että kyllä se vielä onnistuu, tai vaikkei onnistuisikaan, niin elämä jatkuu.

PS. Meinasin tukehtua raivosta aamukahviini tänään Hesaria lukiessani. Miksei lapsettomuudesta voida koskaan kirjoittaa ilman syyttelyä, joka on vielä nostettu oikein ingressiksi. Lapsettomuus koskee muitakin kuin nuoruuttaan venyttäneitä vapaudesta nauttijoita. Tekisi mieli raapustaa lukijain leperryksiin pieni palaute, mutta toivottavasti Simpukka ry tekee sen paremmalla asiantuntemuksellaan.