Lapsettomana olen "aika" vaativa ihminen – erityisesti sosiaalisessa mielessä. Itsekin ihmettelen, mitä oikein odotan muilta ihmisiltä. Joskus on ihanaa, kun joku jaksaa kysellä hoitojen etenemisestä ja vieläpä kuunnella vastauksiani. Välittää. Samanaikaisesti lähes aina ärsyynnyn kyselyistä. ”Pitikin mennä tuollekin kertomaan!” mietin kynnet reisilihaani painuen, kun ei niin läheinen työkaverini, jolle joskus olen vuotanut asiantilani, tiedustelee tunnelmiani.
Jos taas päätän itse avautua tuntemuksistani, pitäisi kuuntelijalla olla aikamoiset psykiatrin, meedion ja ties minkä koirankuiskaajan lahjat, jotta hän osaisi lausua oikeat sanat. Tuntuu vähättelevältä kuulla, kuinka monella muulla on sama vaiva, mutta eipä asian paisuttelu elämää suuremmaksi onnettomuudeksikaan juuri rohkaise. Hiljainen ymmärtäminenkään ei aina riitä.
Sekin tuntuu vaivaannuttavalta, kun huomaa läheisten tarkoituksella väistelevän aiheita, joiden epäilevät satuttavan. Ikään kuin voisin hajota murusiksi minä hetkenä hyväänsä. Toisaalta kommentit tyyliin: ”Vitsi, luulin olevani raskaana, luojan kiitos en ollutkaan, en tosiaan juuri nyt jaksaisi vielä kolmatta lasta”, saavat aikaan tunteen, joka hallitsemattomana saattaisi aiheuttaa ikävääkin jälkeä.
Sanat ovat tietysti vaikeita, mutta myös tekoja ja katseita voi tulkita – jälleen, suuntaan ja/tai toiseen. Kun vastasynnyttänyt tuttava ei tyrkytä lasta syliin, on se toisaalta helpottavaa. Hienoa, että joku ymmärtää, kuinka joskus on helpompi ihailla muiden vauvoja kauempaa. Mutta toisaalta: aika loukkaavaa! Enpä taida vaan kelvata syliksi, lapsettomana olen epä-äidillinen, epäluotettava, epäonnistunut.
Olen huomannut, että usein lapsettoman tuskani ponnahtaa esiin juuri muiden reaktioista. Se, mitä joku on sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä, saa minussa jälkikäteen aikaan kuohun, joka purkautuu milloin suruna, milloin raivona tai epätoivona. Sääliksi käy läheisiäni, vaikka purankin näitä tunteita yleensä lähinnä virtuaalisesti. Kasvotusten ymmärrän heitä – yleensä paremmin kuin itseäni. Ei taida olla oikeaa tapaa kohdata lapsetonta.
Puit taas minunkin ajatuksiani sanoiksi. Välillä harmittaa itseänikin, kun joskus kaikesta tulee paha mieli, sanoi toinen mitä tai miten tahansa.
VastaaPoistaTunsin myöskin empatiaa Kaikkosen ja Taiveahon puolesta. Tuntui väärältä - eihän kyseessä ole mikään murha-, tappo- tai raiskausepäily, vaan asia, joka ei varmasti kenestäkään tee kelvotonta isää.
Tuo oli minullekin melkoinen mysteeri - miksi jonkun ymmärtäminen ja myötäeläminen/kysely/utelu ärsytti ja toisen taas lohdutti. Olin aika kärkäs sanomaan heti, että vaihdetaas puheenaihetta, jos alkoi vituttaa... Sitä ehkä miehen sukulaiset ei aina sulattaneet mutta samapa tuo, väleissä ollaan, edelleen.
VastaaPoistaEn tiennytkään tuosta Kaikkos-Taiveahon adoptioluvan epäämisestä. Voin vain kuvitella miten suuri henkilökohtainen kriisi heillä on menossa. Jonkun Ike Kanervan tekstiviestikohut on melko kevyitä tuohon verrattuna. Ja jep, mitenkään väheksymättä korruptiosyytteitä.
Aivan samoja ajatuksia minullakin. Tuntuu, että mikään ei ole koskaan oikea tapa suhtautua. Vähintääkin kehittelen joka asiasta sen negatiivisemman suhtautumisen vaikka toinen ei varmasti tarkoita mitään pahaa. Osa välttelee minulle vauvoista puhumista ja osa kyselee kuulumisia, molemmat tuntuu ärsyttävän väärällä hetkellä. Toisaalta haluan puhua asiasta jonkun kanssa, mutta jos kommentit on jotain tyyliin "koita olla stressaamatta" jota on nyt kuullu useempaan kertaa joltain niin aattelee vaan, että pitikin avata edes suunsa, tuolla ei oo hajuakaan mistä puhutaan.
VastaaPoistaKiitos tästä kirjoituksesta, olen miettinyt näitä asioita paljon. Ystäväni on lapseton, itselläni on kaksi lasta, joista isompi on pian 4-vuotias. Alun perin vauvahaaveemme alkoivat melko samoihin aikoihin. On varmasti paljon, mitä en osaa edes kuvitella.
VastaaPoista