Vauvantekopuuhaa ja muita rakkaita harrastuksia

Elvytin vastikään vanhan teatteriharrastukseni, jonka ansiosta elämä on ollut viime aikoina oikeastaan aika mukavaa. On ihanaa tehdä jotain, jota tekee aidosti vain tekemisen ilosta, ilman minkäänlaisia välineellisiä tarkoitusperiä. Saan kiksejä juoksemisestakin, mutta suuri osa lenkkeilymotivaatiostani liittyy rehkimisen jälkeiseen euforian tunteeseen sekä haluun pysyä edes jossain kuosissa. Myös kokkaaminen on kivaa puuhaa, mutta vielä enemmän tykkään nauttia sen tuotoksista.

Elämässä on hyvä olla paljon asioita, joita tekee vain niiden itsensä vuoksi. Tuoreen harrastukseni inspiroimana listasin tällaisia asioita, ja huomasin, ettei minulla ole niitä yhtään liikaa. Yksi merkittävä, puhtaasti itsensä vuoksi arvokas asia on tietysti rakkaus ja – kun nyt kerran ajanvietteistä puhutaan – siihen liittyen myös seksi. Lapsettomuudessa ehdottomasti kyrsivimpiä asioita on se, että rakastelukin on muuttunut enemmän ja enemmän lapsen tekemisen välineeksi.

Kun vauvahaaveissa on saavutettu riittävä epätoivon taso, usein ei pysty edes itse aktin aikana keskittymään juuri muuhun kuin tulostavoitteisiin. Kun paineet onnistuneesta suorituksesta otollisimpina päivinä kasvavat, iskee lähes poikkeuksetta rimakauhu. Tottuneisuus on toki karaissut tässäkin asiassa. Silti mietin usein, miltäköhän sitten tuntuu, kun seksiä taas saa – eikä tarvitse –  harrastaa. Kun se ei ole lääkärin määräämä kotiläksy siltä varalta, ettei inssi osunutkaan optimaalisimmalle hetkelle tai ”vielä kerran varalta” -tyyppinen pikasessio luomukuukausina.

Eivätkä ovulaatiopäivät valitettavasti ole ainoa aika, jolloin makuuhuoneessa on normaalia hiljaisempaa. Alkukuukausi menee taktikoidessa sen suhteen, milloin velvollisuusaktit tulisi aloittaa ja montako päivää pitäisi pidätellä ennen h-hetkeä. Ristiriitaista kyllä, eniten molemmilla tekisi mieli tietysti niinä päivinä, kun pitää pidätellä siemennesteotoksen riittävän laadun takaamiseksi. Kun taas loppukuusta toiveet ovat korkeimmillaan, vaivaa pelko menkkojen alkamisesta sekä täysin epärationaalinen ajatus siitä, että se ehkä viime kuussa johtui juuri liiasta kiihkeilystä (vaikka liekö tuo kovin kiihkeää ollut silloinkaan…).

Tässä kuussa meillä oli kolmas inssi. Vaihteeksi lapsettomuushuolet eivät kuitenkaan akuutisti pilaa elämääni. On tuntunut jopa siltä, että elämässä tosiaan olisi muutakin kuin turhauttava odottaminen.  On kai siis pakko myöntää, että kerrankin raivonpartaalle ajavassa elämänohjeessa oli järkeä: ”Hei, ala vaikka harrastaa jotain kivaa!”