Tänään keittiön pöydällä odotti kirje, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi IVF-keskusteluun kesäkuun lopussa. Mukana tulleen oppaan läpiluettuani sain esimakua siinä kuvatusta, operaatioon liittyvästä epätoivosta ja pelosta. Ei sillä, ettenkö olisi arvannut, että koeputkihedelmöitys on rankka hoito. Nyt vaan konkretisoitui se, että tässä pisteessä tosiaan ollaan. Vieläkään kukaan ei ole tullut ilmoittamaan, että kyseessä on väärinkäsitys, kaikki on hyvin, anteeksi toimitusvirhe.
Olen hiukan epävarma siitä, kuinka pitkälle olen valmis tässä asiassa menemään. Loppuun asti tietenkin. Kaikki hoidot, mitä saa. Se on toisaalta helppo päätös, mutta itselleni en uskalla luvata muuta kuin seuraavan askeleen. Kun olen viime viikkoina ollut ajoittain onnellinen ihan muuten vaan, on mielessäni käynyt myös lopettaminen tähän.
Välillä tunnen itseni naurettavaksi. Ihmisillä on ”oikeitakin” sairauksia. Miehenikin on menossa isohkoon leikkaukseen muihin vaivoihin liittyen. Meillä ei ole edes mitään todettua estettä lapsensaannille. Ehkä vain huono tuuri: vajaa kolmekymmentä täsmäkiertoa ilman tärppäystä, sattuuhan noita.
Edessä oleva puolen vuoden jonotus on ikuisuus. Juuri nyt tuntuu kuitenkin vähän helpottavaltakin, että hoitoihin on vielä aikaa. Vaikken viime vuoden aikana paljon muuta miettinyt, yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi valmistautunut riittävästi kaikenmaailman punktioihin. Eniten kai kuitenkin pelottaa uusi toivo.
Viime kuussa lapsettomuus ei ollut niin paljon mielessä, eikä se tehnyt niin kipeää. Toivoin, mietin ja surinkin ihan muita asioita. Silti ennen h-hetkeä huomasin alitajuntani jälleen kerran kyhänneen pystyyn sellaisen toiveiden pilvilinnan, että pettymys tuloksen selvittyä tuntui yhtä pahalta kuin niinäkin kuukausina, jolloin olin antanut toivon rehottaa. Jos tämäkin pettymys tuntui lähes mahdottomalta kohdata, miltä se tuntuisi koeputkihedelmöityshoidon jälkeen.
Miten löytää tasapaino turhauttavan odottelun ja toivottomuuden välimaastosta, oppia olemaan odottamatta menettämättä silti toivoaan?
Me alamme olemaan puolen vuodon odotusjakson kanssa voiton puolella. Jonotus alkoi lokakuussa ja - toivottavasti - päättyy toimintaan huhtikuussa. En aio valehdella sinulle, minulle odotus on ollut pitkä. Toisaalta - jos halutaan hakea positiivisia puolia - onhan se virkistävää vaihtelua, kun aika ei olekaan normaaliin tapaan vain sujahtanut huomaamatta ohi. ;)
VastaaPoistaMinua on kovasti helpottanut tämä vetämäni Kevyt-projekti, uusi innostus liikkumiseen ja toisaalta hurahdukseni esimerkiksi kynsien hoitamiseen ja koristeluun. Olen lukenut paljon ja toisaalta hankimme myös PS3:n meille, pidämmehän peleistä molemmat. Aikaahan minä vaan yritän kuluttaa. :)
Toivottavasti keksit jotakin mieluisaa tekemistä, joka saa ajatukset jonnekin muualle. Se saattaisi myös selventää ajatuksiasi muutenkin koko asian suhteen, kun asiaa ei aktiivisesti mieti liikaa.
Kyllä se aika on kuitenkin kuluu, päivä kerrallaan. Joka päivä sitä on lähempänä ratkaisua.
Tsemppiä sinulle! :)
Kiitos tsemppauksesta, Toiveikas! Minäkin olen yrittänyt keksiä elämääni uutta sisältöä, jottei kaikki aika menisi odotellessa. Ihanaa tosin, että välissä on kesä, se kai on helpompaa aikaa.
PoistaOnnea ja tsemppiä sinulle seuraavaan koitokseen!
Toivoa ja odotusta, sitähän se meidän elämä on. Välillä on helpompaa, toisinaan ei meinaa jaksaa ollenkaan. Itse elän askeleen verran takanasi, hoitojonoon pitäis päästä, kunhan tohtorit antavat tuomion toiveen täyttymismahdollisuudesta. Syy lapsettomuuteemme on miehessä, sen vakavuus odottaa tarkennusta.
VastaaPoistaSinun osuvat kirjoitukset ovat piristäneet odottajan mieltä viime kuukausina -siitä iso kiitos! ja voimia itse kullekin odotukseen.. siis hoitojonon etenemiseen... toisenlaista odotusta odottaen.. :)
Elämä jatkaa kulkuaan päivä kerrallan, tapahtuu tänään mitä tahansa. Hieman kärsivällisyyyttä tarvitaan joka päivään, mutta huomenna tavoite on taas päivän lähempänä...
Auringosta nauttien
Leppäkerru