Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa ensimmäinen
koeputkihoitomme tehdään ennakkoperintörahoilla yksityisellä klinikalla. Hetken
miehelleni näytti aukeavan syksyksi unelmien työmahdollisuus ulkomailla, joten päädyimme
selvittämään joustavampia hoitoaikatauluja. Vaikka ulkomaansuunnitelma
kariutuikin, päätimme jatkaa hoitoja yksityisellä ennen kaikkea siksi, että olimme
molemmat jo ehtineet alkaa valmistautua hoitohärdelliin.
Tämä ei ollut lapsettomuuden kevät. Viimeisen puolen vuoden aikana lapsettomuuden aiheuttama suru on vaikuttanut haaleana
melankoliana elämämme taustalla. Väkevämmät värit ovat olleet toisilla
elämänalueilla. Olemme jopa saaneet makuuhuoneemme taas omaan hallintaamme opittuamme
tekemään eron kalenterin määräämän siittämisen ja nautintohakuisen rakastelun
välillä, eivätkä paineet ole enää terrorisoineet näistä kumpaakaan.
Kuitenkin saman tien kun hoitojen aloittaminen tuli puheeksi,
lapsettomuus valtasi minut päästä varpaisiin. Linnoittauduin suruni kanssa
sohvalle ja ahmin Ei kenenkään äiti
-kirjan tarinat muutamalla istumalla itkien pikakelauksella läpi kaikkien
niiden urheiden naisten ja miesten surut. Vaikka olin sivusilmällä seuraillut
muutamia virtuaalituttuja koko kevään, tuli tarve saattaa itseni ajan tasalle nettilapsettomien
kuulumisista, ja selasin läppäri reisilihaa poltellen blogien arkistoja.
Infokäynnin jälkeen luin uudestaan ja uudestaan ohjeita piikeistä, lääkkeistä
ja sivuvaikutuksista.
Mutta voiko koeputkihedelmöitykseen oikeasti
valmistautua? Kun keltarauhashormonein sopivasti ajoitetut kuukautiseni
IVF-kierron merkiksi alkoivat, olin jo seuraavaan kukonlauluun mennessä
julistanut miehelleni useamman kerran jättäväni hoidot tähän. Koska lääkkeiden
hakeminen ei onnistunut juuri sopivalla automatkalla. Koska tutulla
kolmekymppisellä todettiin rintasyöpä. Koska on kesä. Koska mieheni ei ymmärrä
edes poikkeuksellisen kivuliaiden menkkojen aiheuttamaa ärsyyntymistäni.
Koska mikään ei
vaan kuitenkaan toimi.
En tiedä, olenko valmistautunut hoitoihin – en tiedä, voiko
niihin olla. Eniten pelottaa epäonnistuminen. Olen varautunut kaikkeen muuhun
paitsi siihen, ettei tämäkään toimi. Eli oikeastaan en ole valmistautunut
mihinkään.
Kiva kun olet tullut takaisin, juuri eilen mietin mitä mahtaa sulle kuulua, kun selailin omaa blogiluetteloa.
VastaaPoistaEi niihin hoitoihin voi oikein etukäteen valmistautua. Jokainen kokee ne varmasti eri tavoin, mutta odottamista, epävarmuutta ja piinailua on luvassa.
Tsemppiä ja jaksamista! Toivotaan että palkinto on paras mahdollinen :)
Voi, tämä on se mikä minulla on edessä syksyllä. Mietin, että valmistaudun siihen sitten lähempänä keräämällä oikeaa mielialaa, eli sitä alaukuloako? jotta en romahda niin korkealta. Mutta nyt haluaisin miettiä kaikkea muuta. Kuinka typerä sitä oma mieli onkaan, eihän siihen voi valmistautua. Eihän sitä voi edes tietää kuinka asiat lopulta menevät. Mutta joka tapauksessa, tsemppiä hoitoihin!
VastaaPoistaSamassa veneessä. Info ensi kuussa ja hoidot sitten alkavat joskus alkusyksystä, kun ei tämä näytä normaalisti alkavan, tämä raskaus.
VastaaPoistaJa luin samaisen kirjan. Ja pidin ja toivoisin että kaikki läheisenikin sen lukisivat. Ei sekään kamalasti lohtua tuonut yrittämiseen mutta ehkä lohtua siihen että jos tämä yrittäminen ei tuota tulosta, ei ole maailman loppu (kai?) olla lapseton. Siis lopullisesti.
Voimia!
Kiitos tsemppauksista ja kommenteista! Voimia ja jaksamista kaikille teillekin. Mahtavaa huomata, että joku vielä näin pitkän tauonkin jälkeen eksyy blogiini, pelkäsin, että olen kuukausien hiljaisuudella karkottanut kaikki :-)
VastaaPoistaMinäkin olen useaan kertaan käynyt katsomassa, onko tullut päviityksiä :)
VastaaPoistaTuo hoitoihin valmistautuminen on kyllä hankala juttu. Varsinkin nykyään, kun tietää mitä kaikkea voi mennä pieleen. Ei uskalla toivoa sitä onnistumista, vaikka sitä toivoo sisimmässään kuitenkin. Ja negan jälkeinen tiputus on ihan järkyttävän suuri, kun hoitoihin on joutunut panostamaan valtavia rahasummia. Se luo omanlaisiaan paineita.
Mieheni sanoi aikanaan hyvin: "Mitä mieltä on jatkaa hoidoissa, jos ei usko siihen että voi onnistua?" Siitä olen yrittänyt pitää kiinni, vaikka välillä usko horjuukin.
Seuraavaa hoitoa odotellessani yritän parhaani mukaan takoa päähäni, etä kaikki on mahdollista ja meidänkin suuntaan voi joskus paistaa aurinko. Epäonnistumisia on nähty jo, tiedän mitä niistä seuraa. Mutta jos tulos olisikin positiivinen, en tiedä mitä tekisin. Se tuntuu niin utopistiselta, etten osaa enää edes kuvitella itseäni raskaana, äitinä. Siihen en todellakaan ole osannut valmistautua.
Hoitojen alkaminen nostaa kyllä paljon asioita mieleen. Toivon sinulle paljon rohkeutta toivomiseen!
VastaaPoista