Tajusin tämän puhuttuani IVF-hoidoista appeni kanssa,
joka on sivumennen sanoen oikein sydämellinen ja viisaskin ihminen. Koska hän
on lääkäri, on luontevaa keskustella hänen kanssaan tällaisista
lääketieteellisistä prosesseista. Mainitsin jotain siitä, kuinka olen kuullut hoitojen
olevan henkisesti raskaita. Leukani oli valahtaa sijoiltaan, kun hän
mutkattomasti totesi, ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, ”jotkut vaan
masentuvat kaikenlaisista asioista”. Ja tarkennukseksi vielä, että äänenpainoista
oli varsin helppo päätellä, että nuo jotkut
ovat joitain aivan muita kuin me.
No, enpä tuohon osannut juuri mitään virkata, ja puheenaihe
vaihtui vikkelästi aidanseipäisiin. Helposti arvattavien ensimmäisten
ajatusteni jälkeen ymmärsin kuitenkin armaan appeni reaktion aivan
järjelliseksi. Emme me ole koskaan oikeasti kertoneet, kuinka raskasta
lapsettomuus meille on ollut.
Olen aina valinnut huolella hetket, jolloin nostan asian
esille. Lapsettomuuskuulumisia kertoessani ladon faktat pöytään ilmeettömästi,
ohimennen, jopa itseironisesti leikkiä laskien. Osaan sujuvasti kauhistella kalliita
lääkkeitä ja ärsyttävää piikittämistä, mutten kuvata puoliakaan siitä pelosta,
että tämäkin hoitokierros jää tuloksettomaksi, taas yhdestä askeleesta kohti sitä
kauhua, ettei meistä ehkä koskaan tule äitiä ja isää.
Läheiseni tietävät kyllä lapsettomuuden vituttavan,
ottavan päähän, ajoittain vievän yöunetkin, mutteivät he tiedä kokonaisista
viikonlopuista, jolloin ei jaksa nousta sängystä, toistaan seuraavista illoista
tietokoneen ääressä tai mustista öistä, joista ei ole mitään sanottavaa. Kun
tulen töihin silmät itkusta turvonneina, työkaverit luulevat minun olevan vain
pahassa krapulassa.
Ystävät, sukulaiset – edes lääkärit – eivät näe
lävitseni. Jos haluan heidän ymmärtävän suruani, minun olisi pakko osata ja
uskaltaa kertoa siitä.
Tuo on niin totta! Itse en ehkä jaa läheisillenikään yhtä paljon lapsettomuudesta kuin sinä mahdollisesti mutta se vähäkin on ollut nimenomaan noita mukasukkelia heittoja ja sutkautuksia käytännön lapsettomuudesta ja hoitovaiheista. Pahimpien tuskien ja pelkojen kanssa on nimittäin todella yksin (- minä jopa niin yksin että joskus tuntuu ettei miehenikään jaa tuntojani).
VastaaPoistaNäin se on. Ihana tunne, kun joku yhtäkkiä osaa näin kuvaavasti ilmaista jotakin mitä itsekin tajuaa eläneensä ja tunteneensa. :)
Sellaista ihmistä ei varmasti olekaan, joka ei masentuisi ja pelkäisi hoitojen keskellä... Hoitoihinhan ei lähdetä kevyesti (esim. jos asia on yhdentekevä taikka jos osaa kuvitella elävänsä yhtä hyvin ilman lastakin). Hoitojen alkaessa lapsettomuustaivalta on usein jo takana niin paljon, että hoitojen onnistumisella on kaikki merkitys. Ja lapsettomuus on ihan objektiivisesti tarkasteltuna suuri tragedia. Lapsettomuutta ja sen aiheuttamia tunteita voi olla vaikea kuvitella, ellei sitä ole itse kokenut. Ehkä appiukolla on tuo ongelma. Toisaalta taas joillakin on sellainen tyyli kannustaa muita, että ikään kuin auttavat näkemään asiat positiivisessa valossa (että kyllä tämän voi kestää masentumatta). Tyyli toimii kuitenkin huonosti lapsettomuuden suhteen. Mietin tässä, että onkohan tuo lääkäreille ominainen tyyli? Jos 80% saa avun hoidoista, niin onhan se tietysti iso luku lääketieteen alalla...
VastaaPoistaMinäkään en kertonut hoidoista kenellekään puolisoa ja paria kaveria lukuunottamatta (en siis edes vanhemmilleni), mutta kohtasin vastaavan vähättelevän tyylin vauvan synnyttyä kun tämä joutui sydänleikkaukseen. Sisareni (joka on toisen alan lääkäri) istui puhelimen päässä latelemassa innokkaana leikkausten yleisiä onnistumisprosentteja. Minä yritin piipittää väliin, että vauva on jo niin huonossa kunnossa, ettei yleisillä prosenteilla ole merkitystä. Sisko ei kuunnellut vaan soitti samanlaisen hengennostattamispuhelun toiselle sisarelleni. Silloin tuli mieleen, että hän taitaa tosiaan luottaa lääketieteen mahtiin, eikä osaa ehkä tuntea empatiaa kun omakohtainen kokemus kertakaikkiaan puuttuu.
Paljon paljon onnea ja jaksamista hoitoon!