Carpe diem – takerru hetkeen

Eila Tiainen kuvaa Ei kenenkään äiti -kirjassa, ja myös kirjan julkaisuaikoihin antamassaan haastattelussa, tärkeänä lapsettomuuden hyväksymiseen liittyvänä oivalluksenaan sitä, ettei kenelläkään lopulta ole muuta kuin tämä käsillä oleva hetki: eilinen on mennyttä ja huominen arvoitus meille kaikille. Olenkin viime aikoina pohtinut hetkeen tarttumista. Lapsettomuusajatukset tuntuvat kietoutuvan kahdenlaiseen vastakkaiseen tapaan ajatella aikaa ja elämää: olemiseen ja elämiseen juuri nyt sekä toisaalta elämän tarkasteluun jatkumona, jossa tämä päivä ei ole kuin yksi muiden joukossa.

Voin kyllä kuvitella hyviä arjen hetkiä ja monia hienoja juttuja, joita voi tehdä ilman lapsiakin, mutta lapsettomuus ahdistaa eniten silloin, kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, joka näistä yksittäisistä hetkistä muodostuu. Suuri lapsenkaipuu iskee esimerkiksi silloin, kun katselen maalla lapsuuden pihapiirissäni mummin pienenä istuttamaa tammea. Silloin löydän itseni taas kerran siitä samasta tilanteesta, samassa paikassa, samassa hetkessä, saman maiseman äärellä. Harvemmin lapsettomuus kuristaa vaikkapa matkustaessa, jonain uniikkina hetkenä, kun kaikki on uutta ja erilaista – paikassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja johon en todennäköisesti koskaan enää palaa. Silloin on helpompi unohtaa eilisensä ja huomisensa ja olla vain siinä.

Tuskin kukaan on puhtaasti hetkessä eläjä, eikä liene niitäkään, jotka joka hetki mieltäisivät elämänsä kokonaisuutena. Elämä ilman pidemmän aikavälin suunnitelmia ja unelmia olisi helposti merkityksetöntä – joku voisi jopa sanoa sietämättömän kevyttä – kun taas vastakkainen johtaisi ainakin ylenpalttiseen pateettisuuteen.

Luulen, että Tiainen on oikeassa siinä, että voisin ainakin näin akuutisti helpottaa lapsenkaipuutani, jos osaisin useammin irrottautua elämän painosta ja elää vain tätä käsillä olevaa hetkeä. En kuitenkaan ole lapsettomuuden käsittelyssäni vielä niin pitkällä, että se auttaisi minua hyväksymään asian pidemmällä tähtäimellä: ainakaan tällä hetkellä minusta ei tunnu, että minun elämäni voisi kiikkustuolista taaksepäin katsoen näyttää kokonaiselta, jos en olisi tullut kokeneeksi vanhemmuutta. Mutta kokonaisuuden kannaltahan tämä kaikki on pelkkää arvailua.

Katoavaisuudesta

Keskustelemme mieheni kanssa paljon lapsettomuudesta. Hänen tuntemuksensa ovat usein erilaisia kuin minun. Olemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että epätoivoisin lapsettomuuteen liittyvä tunne on vahvistunut tietoisuus katoavaisuudesta – ahdistus siitä, mitä meistä jää. Tämä abstrakti pelko on tiedostamattomana taustalla myös monissa arkipäiväisemmissä peloissa, joita ajatus elämästä kahden herättää.

Vaikka kuolemanpelko on harvoin mielessä perusterveellä kolmekymppisellä, lapsettomuuden myötä olen alkanut ajatella sitä enemmän. Isovanhempieni vanhenemista seuratessani olen huomannut, että elämästä luopumisessa tärkeää on nähdä, kuinka seuraavat ottavat vuoronsa. Viimeisinä vuosina eläminen tapahtuu paljon lasten ja lastenlasten elämän ja kokeman kautta. Vaikuttaa siltä, että lähestyvä kuolema on helpompi hyväksyä, kun voi nähdä elämän jatkuvan läheisissään.

Mikään ei tietenkään tee meistä kuolemattomia, mikä on ennen kaikkea lohdullista. Tekemäni asiat saattavat jättää jälkiä ja esimerkiksi nimissäni kulkevat julkaisut säilynevät jossain kirjastojen perukoilla. Jos ei muuta, niin ainakin jätämme jälkeemme valtavan määrän jätettä :-) Silti ainoa, mitä meistä ihmisinä voi säilyä on lapsissamme.

On tietysti itsekästä ajatella, että lapsia tehtäisiin oman itsen säilymisen vuoksi. En tietenkään koe geenien levittämistä elämän tarkoituksena. Uskon kuitenkin, että kokemus sukupolvet ylittävästä ketjusta on osa ihmisyyttä. Lastensa kautta ihminen tuntee itsensä osaksi jatkumoa, jonka puitteissa oma elämä, kuolema ja niiden merkitys asettuvat mittasuhteisiinsa. Pelko lapsettomaksi jäämisestä vaatii ajattelemaan uudestaan tämän jatkumon. Ahdistus ei niinkään liity siihen, ettei kukaan muistaisi meitä, vaan lohduttomuuteen siitä, että kaikki vaan loppuu ja katoaa.