Carpe diem – takerru hetkeen

Eila Tiainen kuvaa Ei kenenkään äiti -kirjassa, ja myös kirjan julkaisuaikoihin antamassaan haastattelussa, tärkeänä lapsettomuuden hyväksymiseen liittyvänä oivalluksenaan sitä, ettei kenelläkään lopulta ole muuta kuin tämä käsillä oleva hetki: eilinen on mennyttä ja huominen arvoitus meille kaikille. Olenkin viime aikoina pohtinut hetkeen tarttumista. Lapsettomuusajatukset tuntuvat kietoutuvan kahdenlaiseen vastakkaiseen tapaan ajatella aikaa ja elämää: olemiseen ja elämiseen juuri nyt sekä toisaalta elämän tarkasteluun jatkumona, jossa tämä päivä ei ole kuin yksi muiden joukossa.

Voin kyllä kuvitella hyviä arjen hetkiä ja monia hienoja juttuja, joita voi tehdä ilman lapsiakin, mutta lapsettomuus ahdistaa eniten silloin, kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, joka näistä yksittäisistä hetkistä muodostuu. Suuri lapsenkaipuu iskee esimerkiksi silloin, kun katselen maalla lapsuuden pihapiirissäni mummin pienenä istuttamaa tammea. Silloin löydän itseni taas kerran siitä samasta tilanteesta, samassa paikassa, samassa hetkessä, saman maiseman äärellä. Harvemmin lapsettomuus kuristaa vaikkapa matkustaessa, jonain uniikkina hetkenä, kun kaikki on uutta ja erilaista – paikassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja johon en todennäköisesti koskaan enää palaa. Silloin on helpompi unohtaa eilisensä ja huomisensa ja olla vain siinä.

Tuskin kukaan on puhtaasti hetkessä eläjä, eikä liene niitäkään, jotka joka hetki mieltäisivät elämänsä kokonaisuutena. Elämä ilman pidemmän aikavälin suunnitelmia ja unelmia olisi helposti merkityksetöntä – joku voisi jopa sanoa sietämättömän kevyttä – kun taas vastakkainen johtaisi ainakin ylenpalttiseen pateettisuuteen.

Luulen, että Tiainen on oikeassa siinä, että voisin ainakin näin akuutisti helpottaa lapsenkaipuutani, jos osaisin useammin irrottautua elämän painosta ja elää vain tätä käsillä olevaa hetkeä. En kuitenkaan ole lapsettomuuden käsittelyssäni vielä niin pitkällä, että se auttaisi minua hyväksymään asian pidemmällä tähtäimellä: ainakaan tällä hetkellä minusta ei tunnu, että minun elämäni voisi kiikkustuolista taaksepäin katsoen näyttää kokonaiselta, jos en olisi tullut kokeneeksi vanhemmuutta. Mutta kokonaisuuden kannaltahan tämä kaikki on pelkkää arvailua.

Lapsi – rationaalinen päätös

Ratikassa, jossa usein (tahtomattaankin) kuulee toisten henkilökohtaisia mietteitä, pääsin juuri osalliseksi keskustelussa, jossa puitiin lastenhankinnan järjettömyyttä (tilittäjän typerä kaveri oli päättänyt hankkia lapsen: älytöntä, mieti mikä vaiva!). Samainen aihe, tai ainakin se, miksi lapsia halutaan, nostettiin kuulemma esille myös mieheni lukemassa Hiljaa toivotut -dokumentin arviossa, jota en valitettavasti itse saa nyt mistään käsiini – dokumentti sinällään oli muuten mielestäni erittäin koskettava.

En tiedä, oliko arviossa kyse nimenomaan lastenhankinnasta rationaalisena päätöksenä, mutta ainakin puhelimessa tunteita vuodattanut kolmekymppinen nainen päivitteli asiaa juuri järkiratkaisuna.

Olen jo kauan sitten lopettanut sen pohtimisen, miksi haluan lapsia. Se ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta, vaan lähinnä itsestään selvältä. Ehkä typerää, mutta näin se vain minulle on. Ylipäätään se, että päätös toivoa lasta olisi järkiratkaisu, tuntuu minulle kaukaiselta.

En ole tehnyt yhtään elämäni tähänastista tärkeistä päätöksistä puhtaasti järkiperustein. Tämä sisältää valintani liittyen ihmissuhteisiin, ammatinvalintaan, työpaikkoihin ja asuntoihin (kyllä, rationaalisten perusteiden ohella asunto ei voi olla koti, jos ei siinä ole ”sitä jotain”). En tarkoita, ettenkö toki olisi ajatellut näitä asioita myös järjellä, puhtaasti intuition vietäväksi heittäydyn lähinnä karkkeja valitessani.

On tietysti mahdotonta tunnistaa itse, mitä päätöksiä tekee rationaalisin, mitä irrationaalisin perustein. Kuitenkaan pelko siitä, että yöheräämiset ovat raskaita ja ettei elämä enää koskaan ole yhtä vapaata, ei painanut mielessäni hetkeäkään, kun päätimme yrittää lasta. Kyse oli tunteesta, että olemme valmiit siihen, mikä meille molemmille oli aina ollut selvää, niin tunteella kuin järjelläkin ajateltuna.

Alussa on piinaviikko menkkoja odotellen. Tällä kertaa tosin vietän sen Välimeren rannalla turkkilaista kahvia siemaillen, matkalaukku odottaa eteisessä pakattuna. Voi tätä onnea!

Lapsettomuuden logiikkaa

Hetkittäin yritän olla vahingoniloinen sädehtiville mammoille, jotka eivät osaa muusta puhua kuin lapsistaan. Toisin kuin nuo perheelliset, minä voin rauhassa mennä leffaan tai baariin ja jäädä vaikka pilkkuun asti. Mutta en kuitenkaan voi.

Hyvällä omalla tunnolla voi ottaa korkeintaan kaksi pientä viinilasillista tai tulee valtava morkkis. Kahvi aiheuttaa kummallisista kihelmöintiä munasarjojen seuduilla – ei kai vaan varhainen keskenmeno tai muu myrkytys alkiolle (jota siellä ei kuitenkaan ole). Omatunto alkaa kolkuttaa myös liian rajun urheilun seurauksena tai jos pakastimessa ei ole riittävästi sieniä. Joku supattaa olkapäälläni: et sinä taida niitä lapsia oikeasti haluta, kun et edes kotiasi hoida. Myös liikaa työntekoa on vältettävä, lapsikinhan tietää, ettei stressaantunut ihminen voi edes unelmoida lisääntyvänsä.

Mitä sitten voin tehdä? Jatkaa elämää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Monena kuukautena olen päättänyt yrittää: tämä on välikuukausi, lomaa lapsitoiveista, ei ajatella asiaa ollenkaan. Mutta: kuinka monta tarinaa onkaan kuultu niistä, jotka tulevat raskaaksi juuri ”unohdettuaan koko asian”, ”lopetettuaan yrittämisen” tai muuten vain ihan sattumalta luomuna kuuden vuoden pungertamisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Itse asiassa niin kutsutut lomakuukaudet ovatkin juuri kaikkein stressaavimpia. Odotukset ovat korkealla, koska ”nyt kun ei yritetä, varmasti tärppää.” Tämä on tätä aukotonta lapsettomuuden logiikkaa.