lauantai 24. marraskuuta 2012

Kiitollisuus

Viime tiistaina sain puhelinsoiton, joka muutti kaiken. Verestä otettu raskaustesti oli positiivinen. En ollut lainkaan varautunut tähän. Eipä kai raskauden pitäisi tokan IVF:n jälkeen täysin puun takaa tulla, mutta kyllä se vain tuli. Yli 35 yrityskiertoa, joista kolme inseminaatiota ja kaksi koeputkihedelmöityshoitoa, odottaen ja rukoillen tätä uutista, mutta silti olin täysin äimänä.

Olin suunnitellut sata kertaa, kuinka kerron miehelleni, että olen raskaana. Hah, en edes muista, mitä hänelle puhelimessa sanoin. Näiden kahden puhelun jälkeen istuin sohvalla ja itkin. Helpotus, kiitollisuus ja riemu ryöppysivät ulos hengästyttävänä tulvana. Myöhemmin jouduin tarkastamaan puhelimesta, oliko klinikalta todella soitettu.

Tietenkään en osaa vielä antautua nauttimaan onnestamme. Mies sen sijaan osaa: hän on yhtä hymyä ja kertoo raskaudesta kaikille (apua!). Totta kai minäkin välillä itken, nauran ja pompin (sellaisia pehmeitä, vähän hidastettuja pomppuja) ilosta. Hetkittäin hehkun onnea ja annan raitiovaunussa paikan itseni ikäiselle tytölle kommentoiden ”sun on varmasti mukavampi lukea istuallaan” (herättää muuten yleistä kummastusta). Luon tietokoneelle tiedoston otsikolla ”nimet”, johon uskaltaudun listaamaan kaikkia ihania vuosien varrella kertyneitä nimikokelaita.

Suureksi osaksi olen kuitenkin jäykkänä kauhusta. Tunnustelen rintojani. Aristavathan ne vielä? Jokainen vessassa käynti on kauhua. Pelkään kaikkea irrationaalista – en uskalla harrastaa seksiä ja ennen jokaista suupalaa mietin, voiko tätä syödä. Jos ei kahvia eikä teetä, niin entä kaakao?

On liikuttavaa, kuinka vuolaasti asiasta tietävät läheisimmät ystäväni iloitsevat puolestamme, mutta minua lähinnä hävettää puhua raskaudesta. Tuntuu kuin jäisi kiinni vihkisormuksen käytöstä ennen hääpäivää. Se tuottaa varmaan huonoa onneakin.

Tuijotan kalenteria ja päivää, jolloin kymmenen viikkoa on täynnä. Eikö silloin pitäisi voida jo hiukan huokaista. Mutta siihen on ikuisuus. Edes varhaisultra, mutta siihenkin on vielä 18 päivää. Etsin sormet täristen netistä tilastoja siitä, kuinka todennäköisiä keskenmeno, tuulimuna- tai kohdunulkopuolinen raskaus meidän tapauksessamme ovat. Lopulta takerrun neuvolan ajanvarauksen rouvan rutiininomaisesti lausahtamaan onnitteluun kuin lupaukseen: ehkä hän oikeasti uskoo, että kaikki menee hyvin.

Nyt istun yksin mökillä pikkuhiljaa sammuvan takkatulen ääressä ja olen onnellinen. Olemme lähempänä unelmaa kuin koskaan aikaisemmin. Tällä hetkellä meitä on ainakin jonkun mittapuun mukaan kolme. Olen täynnä kiitollisuutta. Jumala tai mikä liet, anna tämän onnistua.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kuinka vietätte hääpäiväänne?

Lapsettomuus ei tunnu enää niin pahalta. Tiedän, että tuska voi vielä palata, ehkä entistä pahempana, mutta jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, että olen käsitellyt ja siirtänyt syrjään jonkun palasen surusta. En ole luopunut toivosta, mutta on alkanut tuntua, että voin löytää keinot selvitä lapsettomuudesta, vaikka se olisi lopullista.

Olen ehkä itse päässyt vaikeimman yli, mutta mieheni tuntuu vasta aloittelevan asian käsittelemistä. Näen sen kaikesta. Hänen tavastaan katsoa vieraita lapsia. Siitä, minkälaisin sanoin hän puhuu hoidoistamme vanhemmilleen. Kuinka hän valvoo koko yön kylässä olevan sukulaislapsen vieressä. Voi toki myös olla, että vain näen asiat ympärilläni selvemmin nyt, kun itsesääli ei sumenna näkökykyäni.

Mieheni ahdistuksen edessä olen täysin avuton. Yritän ja haluan olla hänen tukenaan, mutta pelkään, etten tiedä, miten ja milloin minua tarvitaan. Pelkään, ettei hän uskalla purkaa minulle kokemaansa surua, nyt kun minä olen viimein päässyt jaloilleni.

Tietysti on yksinkertaisesti raastavaa aistia, että toinen kärsii, mutta pelkoni on myös itsekästä. Nyt meillä menee hyvin ja jaamme kaiken. Kuitenkin pelkään, että jään lopulta yksin. Pelkään, että jonain päivänä mieheni haluaa enemmän lasta kuin lasta minun kanssani. Että lapsitoive ylittää tärkeydessään meidät.

Eilisessä punktiossa tyhjennettiin 24 rakkulaa, joista neljässätoista oli solu. Huomenna kuullaan tuomio ja tehdään toivottavasti tuoresiirto. Tänään vietän sairaslomapäivää kuunnellen Wagnerin Tannhäuserin alkusoittoa. Se oli häämarssimme tasan kolme vuotta sitten.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Syytön


Aiemmin, kun näin uimahallissa odottajia (siellähän kaikki muut uimarit ovat aina raskaana), mietin, onkohan minunkin mahani sitten tuollainen vai sittenkin ehkä tuollainen hiukan lättänämpi, leveä malli? Lapsiperheen isää seuraillessani vertasin häntä mielikuvieni kohtaamiseen mieheni ja tulevan esikoisemme välillä. Pystyin näkemään meidät samassa tilanteessa, kysymys kuului vain, kuinka pian.

Nyttemmin olen huomannut, etten osaa enää samaistua ratikassa lastenvaunujen kanssa taistelevaan väsyneeseen äitiin. Raskaana olevien ähkinä tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta, muiden elämältä. Vieraantuminen koko vauva-ajatuksesta on saanut minut tivaamaan itseltäni selitystä. Miksi juuri meidän pitäisi saada lapsi?

Kysymys on epäreilu ja järjetön. Minulla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista syytä haluta lapsia. Minulle ja miehelleni oli vain itsestään selvää, että haluamme isomman perheen.

Voiko lapsenhankinnalle edes olla mitään oikeasti pätevää perustetta? Hoivausvietti (hoituu huomattavasti helpommin hankkimalla vaikkapa marsun) tai geenien pakonomainen säilyttäminen (come on, ihminen ei ole apina ja kernaasti minulle kelpaisi myös adoptiolapsi) ovat naiiviudessaan ja primitiivisyydessään lähinnä huvittavia selityksiä. Vanhuuden turva ja jäljen jättäminen maailmaan – juu, toki ne ovat asioita, joista lapseton pelkää jäävänsä paitsi, mutta ovatko ne siltikään varsinaisia syitä päätökselle hankkia lapsi? Valinta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät – jota harva kai syyksi myöntäisikään – ei myöskään oikein tyydytä järjellisenä perusteluna.

Luomuna lapsen saavat, eli suurin osa ihmisistä, joutuvat harvoin tällaisen kysymyksen eteen. Hoitojen avulla lasta yrittävät saavat paljon useammin perustella lapsenkaipuutaan – jos ei muille, niin itselleen. Kesällä katsomassani (valitettavasti Areenasta jo poistuneessa) Hartain toive -sarjan neljännessä jaksossa tätä pohdittiin itsekkyyden näkökulmasta: onko lapsenhankinta itsekästä, ja jos on, onko se itsekkäämpää, jos siihen vieläpä upotetaan tuhansia euroja julkista(kin) rahaa ja riskeerataan terveys hedelmöityshoidoilla?

Pidän naurettavana fatalistista ajatusta, ettei meidän vain ”olisi tarkoitettu” saavan lapsia, jos emme saa niitä luomuna (oivana vastauksena tähän toimii muistaakseni Toiveissa joskus ammoin esittämä silmälasivertaus). Kuitenkin kuin varkain mieleeni tuon tuosta hiipii ajatus siitä, ettei minulla ole riittävää syytä jatkaa hoitoja. Voiko tosiaan olla niin, ettei tälle, yhdelle elämän tärkeimmistä valinnoista, vain ole eikä tarvitsekaan olla mitään syytä?

lauantai 11. elokuuta 2012

Carpe diem – takerru hetkeen

Eila Tiainen kuvaa Ei kenenkään äiti -kirjassa, ja myös kirjan julkaisuaikoihin antamassaan haastattelussa, tärkeänä lapsettomuuden hyväksymiseen liittyvänä oivalluksenaan sitä, ettei kenelläkään lopulta ole muuta kuin tämä käsillä oleva hetki: eilinen on mennyttä ja huominen arvoitus meille kaikille. Olenkin viime aikoina pohtinut hetkeen tarttumista. Lapsettomuusajatukset tuntuvat kietoutuvan kahdenlaiseen vastakkaiseen tapaan ajatella aikaa ja elämää: olemiseen ja elämiseen juuri nyt sekä toisaalta elämän tarkasteluun jatkumona, jossa tämä päivä ei ole kuin yksi muiden joukossa.

Voin kyllä kuvitella hyviä arjen hetkiä ja monia hienoja juttuja, joita voi tehdä ilman lapsiakin, mutta lapsettomuus ahdistaa eniten silloin, kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, joka näistä yksittäisistä hetkistä muodostuu. Suuri lapsenkaipuu iskee esimerkiksi silloin, kun katselen maalla lapsuuden pihapiirissäni mummin pienenä istuttamaa tammea. Silloin löydän itseni taas kerran siitä samasta tilanteesta, samassa paikassa, samassa hetkessä, saman maiseman äärellä. Harvemmin lapsettomuus kuristaa vaikkapa matkustaessa, jonain uniikkina hetkenä, kun kaikki on uutta ja erilaista – paikassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja johon en todennäköisesti koskaan enää palaa. Silloin on helpompi unohtaa eilisensä ja huomisensa ja olla vain siinä.

Tuskin kukaan on puhtaasti hetkessä eläjä, eikä liene niitäkään, jotka joka hetki mieltäisivät elämänsä kokonaisuutena. Elämä ilman pidemmän aikavälin suunnitelmia ja unelmia olisi helposti merkityksetöntä – joku voisi jopa sanoa sietämättömän kevyttä – kun taas vastakkainen johtaisi ainakin ylenpalttiseen pateettisuuteen.

Luulen, että Tiainen on oikeassa siinä, että voisin ainakin näin akuutisti helpottaa lapsenkaipuutani, jos osaisin useammin irrottautua elämän painosta ja elää vain tätä käsillä olevaa hetkeä. En kuitenkaan ole lapsettomuuden käsittelyssäni vielä niin pitkällä, että se auttaisi minua hyväksymään asian pidemmällä tähtäimellä: ainakaan tällä hetkellä minusta ei tunnu, että minun elämäni voisi kiikkustuolista taaksepäin katsoen näyttää kokonaiselta, jos en olisi tullut kokeneeksi vanhemmuutta. Mutta kokonaisuuden kannaltahan tämä kaikki on pelkkää arvailua.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Oikeutettu katkeruus

Sain maanantaina negatiivisen testituloksen. Itkettyämme asiaa yhdessä aamupäivän ajan, se ei tuntunut oikein miltään, yhtä tyhjältä ja mitäänsanomattomalta kuin testinäyttöön ilmestynyt tyly teksti.

Tänään esiin tuli ensimmäinen voimakas tunne. Se oli katkeruus. Kaupungin täyttäneiden lapsiperheiden seassa pari tuntia pyörittyäni kuuntelin linja-autossa vartin harvinaisen rumalla sirkkeliäänellä kitissyttä pikkulasta. ”Olipas ärsyttävä kakara, tuollaiset toimivat kävelevinä ehkäisymuistutuksina”, kuulin hölisevämme ystävieni kanssa bussista ulos astuttuamme.

Joskus päästän suustani tahallani tuollaisia lausahduksia. Haluan ottaa itselleni oikeuden asettua tämän tilanteen ulkopuolelle: vihata lapsia, niiden vanhempia ja kaikkea räkää, paskaa ja ininää, mitä niihin liittyy.

Olen kuullut erään suomalaisessa yliopistomaailmassa merkittävällä pallilla istuvan naisen lausuneen puolijulkisesti, ettei nainen, jolla on lapsia, voi menestyä akateemisessa tutkimustyössä. Väite on tietysti mieletön. Se voi toki olla esimerkki kyseisellä alalla kukoistavasta oman työn ja saavutusten glorifioinnista tai vaihtoehtoisesti Suomessakin huolestuttavalla tavalla esiin pulpahtelevasta uuskonservatiivisesta perhekäsityksestä, jota tosin tässä tapauksessa pitäisin jokseenkin yllättävänä.

Minusta on alkanut tuntua yhä todennäköisemmältä, että tämän kaltaisia idioottimaisuuksia päästävät suustaan lapsettomuudestaan katkeroituneet ihmiset. Jollain säälinsekaisella tavalla olen alkanut nähdä siinä jotain ymmärrettävää, oikeutettua.

Nyt jatkamme hiljaa eteenpäin. Voin vain odottaa, että pääsisin tästä kuluttavasta ja turhauttavasta katkeruuden aallosta. Se on viimeinen tunne, jota toivoisin itselleni tai kenellekään muulle. Kunpa se muuttuisi – vaikka sitten suruksi.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Lapsettomuustuokioita

Punktion jälkeiset päivät menivät lepäillessä. Vaikken ollut erityisen kipeä, lapsettomuusjutut hallitsivat mieltäni ja annoin itselleni luvan velloa niissä aivan täysillä. Se tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Luulen, että olen oppinut antamaan vaikeille asioille niiden vaatiman huomion.

Edellinen kriisi elämässäni oli kun tapasin nykyisen mieheni ja erosin aiemmasta avopuolisostani kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuo on edelleen sumea ajanjakso päässäni, pinnalla olivat niin ristiriitaiset tunteet – toisaalta rakastuminen ja ensiaskeleet uudessa suhteessa, toisaalta eroamisen piina. Minulle tuossa erossa pahinta oli ehkä se, että jouduin hyväksymään itseni petturina ja jättäjänä, joka satuttaa läheistä ihmistään, ja vieläpä moraalittomasti hyppää heti uuteen suhteeseen. Yritin sulkea silmäni ja korvani noilta tunteilta, ja puskin verenmaksu suussa eteenpäin. Kävin kuitenkin syyllisyyden tunteita läpi vuosia.

Lapsettomuuskriisissä olen halunnut antaa suremiselle ja pettymyksille niiden tarvitseman ajan. Enkä tarkoita vain sitä, että antaisin ajan kulua ja tuntemusten laimentua sen myötä, vaan ihan oikeasti kalenterin tyhjentämistä toisinaan vain vatvoakseni asiaa kaikessa rauhassa. Tietenkään ei ole hyvä sulkeutua muusta maailmasta ja jäädä kahdeksi vuodeksi kotiin (tai nettiin) rypemään itsesäälissä, mutta liian usein surevia ihmisiä hoputetaan täyttämään mielensä jollain muulla, unohtamaan ja jatkamaan elämäänsä. Omalla kohdallani toimii paremmin se, että suren suruni silloin, kun siltä tuntuu, ja toisinaan ihan tarkoituksella varaan illan tai kaksi vain näille ajatuksille. Sitten mieleen mahtuu muita ajatuksia muina päivinä.

Surun aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. Viime torstaina siirrettiin ainokainen alkiomme, pakkaseen meillä ei jäänyt mitään. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme kuitenkin mieheni kanssa molemmat täynnä toivoa. Ensi maanantaina on lääkärin määräämä testipäivä (eikö ole aika aikainen, 11. päivä siirrosta ja 14. punktiosta?). Minulla alkaa loma ja peruin alkuviikolle suunnittelemani kurssin. Mikä tahansa tulos onkin, haluan ottaa uutisen vastaan kaikessa rauhassa.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Onnistaa, ei onnista, onnistaa...

Follit ja ehkä joku muukin oli kuunnellut rukoukseni ja tänään pääsin viimein hortoilemaan pamipäissäni toimenpidehuoneeseen. Lähes totaalinen oireettomuus ennen punktiota oli saanut minut epätoivon partaalle ja valvoin viime yönä tuntikausia miettien, miksei vieläkään tunnu missään. Klinikalle saapuessani odotukset olivat siis lattianrajassa. Kaipa olen lukenut liikaa kuvauksia pingottuneista vatsoista ja etupainotteisesta kävelystä, sillä lääkäri ei ollut lainkaan huolissaan tuskattomuudestani.

Ja rakkuloita, niitä imettiin 28! Parempi määrä kuin olisin osannut uneksiakaan. Punktion jälkeen leijuin onnesta haaveissani pian pakastimessa odottavat suurperheen ainekset. Optimismi oli kuitenkin ennenaikaista, eipä tule meidän perheestä jalkapallojoukkuetta ainakaan tämän ekan kiekan saaliilla. Solu löytyi vain viidestä rakkulasta. Se on alle viidennes täysikasvuisista folleista. Lieneekö syy lapsettomuuteemme siis tämä vai onko näin surkea lukema kovinkin yleinen? Lääkäri luonnehti tulosta hämmästyttävän huonoksi, mutta enpä siinä morfiinitokkuroissani osannut asiasta sen enempää kysellä.

Jos tuosta onnettomasta porukasta jokunen hedelmöittyy, saati jakautuu, niin torstaina on luvassa tuoresiirto. Aika pessimistinen olo tällä hetkellä, mikä on ristiriitaista. Viime yönä pohdin, muhiiko siellä yhtään rakkulaa ja olisin revennyt riemusta, jos olisin tiennyt, että siellä odottelee viisikin mahdollista kelpoyksilöä. Punktion jälkeen taas olin onneni kukkuloilla. Nyt en uskalla edes ajatella torstaina tulevaa tuomiota. Ounastelen, että tämä on vasta vuoristoradan alkupää, pahin piina lienee vasta edessä.

Fyysisesti olo on hyvä, vaikka pari panadolia olen napsinut menkkamaiseen kipristelyyn. Pahempaa kipua voi tietysti olla vielä edessä, mutta jos näin vähällä pääsen, niin fyysisesti tämä on ollut minulle helppoa.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ristiviestintää

Arvostan ihmisiä, jotka rohkeasti omalla nimellään ja pärställään puhuvat julkisesti lapsettomuudesta ja tekevät tunnetuksi sitä tuskaa, jonka me salanimien takana lymyilevät kirjoittajatkin jaamme. Itse olen huono lapsettomien edustaja. Oikeastaan tekee hallaa meille kaikille lapsettomille, että olen ikinä kertonut asiasta kenellekään.

Tajusin tämän puhuttuani IVF-hoidoista appeni kanssa, joka on sivumennen sanoen oikein sydämellinen ja viisaskin ihminen. Koska hän on lääkäri, on luontevaa keskustella hänen kanssaan tällaisista lääketieteellisistä prosesseista. Mainitsin jotain siitä, kuinka olen kuullut hoitojen olevan henkisesti raskaita. Leukani oli valahtaa sijoiltaan, kun hän mutkattomasti totesi, ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, ”jotkut vaan masentuvat kaikenlaisista asioista”. Ja tarkennukseksi vielä, että äänenpainoista oli varsin helppo päätellä, että nuo jotkut ovat joitain aivan muita kuin me.

No, enpä tuohon osannut juuri mitään virkata, ja puheenaihe vaihtui vikkelästi aidanseipäisiin. Helposti arvattavien ensimmäisten ajatusteni jälkeen ymmärsin kuitenkin armaan appeni reaktion aivan järjelliseksi. Emme me ole koskaan oikeasti kertoneet, kuinka raskasta lapsettomuus meille on ollut.

Olen aina valinnut huolella hetket, jolloin nostan asian esille. Lapsettomuuskuulumisia kertoessani ladon faktat pöytään ilmeettömästi, ohimennen, jopa itseironisesti leikkiä laskien. Osaan sujuvasti kauhistella kalliita lääkkeitä ja ärsyttävää piikittämistä, mutten kuvata puoliakaan siitä pelosta, että tämäkin hoitokierros jää tuloksettomaksi, taas yhdestä askeleesta kohti sitä kauhua, ettei meistä ehkä koskaan tule äitiä ja isää.

Läheiseni tietävät kyllä lapsettomuuden vituttavan, ottavan päähän, ajoittain vievän yöunetkin, mutteivät he tiedä kokonaisista viikonlopuista, jolloin ei jaksa nousta sängystä, toistaan seuraavista illoista tietokoneen ääressä tai mustista öistä, joista ei ole mitään sanottavaa. Kun tulen töihin silmät itkusta turvonneina, työkaverit luulevat minun olevan vain pahassa krapulassa.

Ystävät, sukulaiset – edes lääkärit – eivät näe lävitseni. Jos haluan heidän ymmärtävän suruani, minun olisi pakko osata ja uskaltaa kertoa siitä.

Tällä hetkellä salailuni kohteena on pelonsekainen jännitys. Rakkuloita oli maanantaina kertynyt hyvä määrä, 17. Niistä 14 voisi olla sopivankokoisia punktioon ensi viikon alussa. Jos. Jos se yksi liian iso vaan lopettaisi kasvamisen. Sen on pakko.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Paikoillanne, valmiit?

Viikkoa vaille viisi kuukautta odotusta takana. Julkisen IVF-keskustelu olisi ensi viikon keskiviikkona. Pistin kuitenkin juuri ensimmäiset piikit.

Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa ensimmäinen koeputkihoitomme tehdään ennakkoperintörahoilla yksityisellä klinikalla. Hetken miehelleni näytti aukeavan syksyksi unelmien työmahdollisuus ulkomailla, joten päädyimme selvittämään joustavampia hoitoaikatauluja. Vaikka ulkomaansuunnitelma kariutuikin, päätimme jatkaa hoitoja yksityisellä ennen kaikkea siksi, että olimme molemmat jo ehtineet alkaa valmistautua hoitohärdelliin.

Tämä ei ollut lapsettomuuden kevät. Viimeisen puolen vuoden aikana lapsettomuuden aiheuttama suru on vaikuttanut haaleana melankoliana elämämme taustalla. Väkevämmät värit ovat olleet toisilla elämänalueilla. Olemme jopa saaneet makuuhuoneemme taas omaan hallintaamme opittuamme tekemään eron kalenterin määräämän siittämisen ja nautintohakuisen rakastelun välillä, eivätkä paineet ole enää terrorisoineet näistä kumpaakaan.

Kuitenkin saman tien kun hoitojen aloittaminen tuli puheeksi, lapsettomuus valtasi minut päästä varpaisiin. Linnoittauduin suruni kanssa sohvalle ja ahmin Ei kenenkään äiti -kirjan tarinat muutamalla istumalla itkien pikakelauksella läpi kaikkien niiden urheiden naisten ja miesten surut. Vaikka olin sivusilmällä seuraillut muutamia virtuaalituttuja koko kevään, tuli tarve saattaa itseni ajan tasalle nettilapsettomien kuulumisista, ja selasin läppäri reisilihaa poltellen blogien arkistoja. Infokäynnin jälkeen luin uudestaan ja uudestaan ohjeita piikeistä, lääkkeistä ja sivuvaikutuksista.

Mutta voiko koeputkihedelmöitykseen oikeasti valmistautua? Kun keltarauhashormonein sopivasti ajoitetut kuukautiseni IVF-kierron merkiksi alkoivat, olin jo seuraavaan kukonlauluun mennessä julistanut miehelleni useamman kerran jättäväni hoidot tähän. Koska lääkkeiden hakeminen ei onnistunut juuri sopivalla automatkalla. Koska tutulla kolmekymppisellä todettiin rintasyöpä. Koska on kesä. Koska mieheni ei ymmärrä edes poikkeuksellisen kivuliaiden menkkojen aiheuttamaa ärsyyntymistäni.

Koska mikään ei vaan kuitenkaan toimi.

En tiedä, olenko valmistautunut hoitoihin – en tiedä, voiko niihin olla. Eniten pelottaa epäonnistuminen. Olen varautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, ettei tämäkään toimi. Eli oikeastaan en ole valmistautunut mihinkään.

PS. Kannattaa lukea Hanna Parviaisen Atena kustannukselle toimittama Ei kenenkään äiti. Harvoin saa käsiinsä niin huolella toimitettua kokoelmaa.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Seuraava askel

Tänään keittiön pöydällä odotti kirje, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi IVF-keskusteluun kesäkuun lopussa. Mukana tulleen oppaan läpiluettuani sain esimakua siinä kuvatusta, operaatioon liittyvästä epätoivosta ja pelosta. Ei sillä, ettenkö olisi arvannut, että koeputkihedelmöitys on rankka hoito. Nyt vaan konkretisoitui se, että tässä pisteessä tosiaan ollaan. Vieläkään kukaan ei ole tullut ilmoittamaan, että kyseessä on väärinkäsitys, kaikki on hyvin, anteeksi toimitusvirhe.

Olen hiukan epävarma siitä, kuinka pitkälle olen valmis tässä asiassa menemään. Loppuun asti tietenkin. Kaikki hoidot, mitä saa. Se on toisaalta helppo päätös, mutta itselleni en uskalla luvata muuta kuin seuraavan askeleen. Kun olen viime viikkoina ollut ajoittain onnellinen ihan muuten vaan, on mielessäni käynyt myös lopettaminen tähän.

Välillä tunnen itseni naurettavaksi. Ihmisillä on ”oikeitakin” sairauksia. Miehenikin on menossa isohkoon leikkaukseen muihin vaivoihin liittyen. Meillä ei ole edes mitään todettua estettä lapsensaannille. Ehkä vain huono tuuri: vajaa kolmekymmentä täsmäkiertoa ilman tärppäystä, sattuuhan noita.

Edessä oleva puolen vuoden jonotus on ikuisuus. Juuri nyt tuntuu kuitenkin vähän helpottavaltakin, että hoitoihin on vielä aikaa. Vaikken viime vuoden aikana paljon muuta miettinyt, yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi valmistautunut riittävästi kaikenmaailman punktioihin. Eniten kai kuitenkin pelottaa uusi toivo.

Viime kuussa lapsettomuus ei ollut niin paljon mielessä, eikä se tehnyt niin kipeää. Toivoin, mietin ja surinkin ihan muita asioita. Silti ennen h-hetkeä huomasin alitajuntani jälleen kerran kyhänneen pystyyn sellaisen toiveiden pilvilinnan, että pettymys tuloksen selvittyä tuntui yhtä pahalta kuin niinäkin kuukausina, jolloin olin antanut toivon rehottaa. Jos tämäkin pettymys tuntui lähes mahdottomalta kohdata, miltä se tuntuisi koeputkihedelmöityshoidon jälkeen.

Miten löytää tasapaino turhauttavan odottelun ja toivottomuuden välimaastosta, oppia olemaan odottamatta menettämättä silti toivoaan?