Aiemmin, kun näin uimahallissa odottajia (siellähän kaikki muut uimarit ovat aina raskaana),
mietin, onkohan minunkin mahani sitten tuollainen vai sittenkin ehkä tuollainen
hiukan lättänämpi, leveä malli? Lapsiperheen isää seuraillessani vertasin häntä
mielikuvieni kohtaamiseen mieheni ja tulevan esikoisemme välillä. Pystyin
näkemään meidät samassa tilanteessa, kysymys kuului vain, kuinka pian.
Nyttemmin olen huomannut, etten osaa enää samaistua ratikassa lastenvaunujen kanssa taistelevaan väsyneeseen äitiin. Raskaana olevien ähkinä tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta, muiden elämältä. Vieraantuminen koko vauva-ajatuksesta on saanut minut tivaamaan itseltäni selitystä. Miksi juuri meidän pitäisi saada lapsi?
Kysymys on epäreilu ja järjetön. Minulla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista syytä haluta lapsia. Minulle ja miehelleni oli vain itsestään selvää, että haluamme isomman perheen.
Voiko lapsenhankinnalle edes olla mitään oikeasti pätevää perustetta? Hoivausvietti (hoituu huomattavasti helpommin hankkimalla vaikkapa marsun) tai geenien pakonomainen säilyttäminen (come on, ihminen ei ole apina ja kernaasti minulle kelpaisi myös adoptiolapsi) ovat naiiviudessaan ja primitiivisyydessään lähinnä huvittavia selityksiä. Vanhuuden turva ja jäljen jättäminen maailmaan – juu, toki ne ovat asioita, joista lapseton pelkää jäävänsä paitsi, mutta ovatko ne siltikään varsinaisia syitä päätökselle hankkia lapsi? Valinta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät – jota harva kai syyksi myöntäisikään – ei myöskään oikein tyydytä järjellisenä perusteluna.
Luomuna lapsen saavat, eli suurin osa ihmisistä, joutuvat harvoin tällaisen kysymyksen eteen. Hoitojen avulla lasta yrittävät saavat paljon useammin perustella lapsenkaipuutaan – jos ei muille, niin itselleen. Kesällä katsomassani (valitettavasti Areenasta jo poistuneessa) Hartain toive -sarjan neljännessä jaksossa tätä pohdittiin itsekkyyden näkökulmasta: onko lapsenhankinta itsekästä, ja jos on, onko se itsekkäämpää, jos siihen vieläpä upotetaan tuhansia euroja julkista(kin) rahaa ja riskeerataan terveys hedelmöityshoidoilla?
Pidän naurettavana fatalistista ajatusta, ettei meidän vain ”olisi tarkoitettu” saavan lapsia, jos emme saa niitä luomuna (oivana vastauksena tähän toimii muistaakseni Toiveissa joskus ammoin esittämä silmälasivertaus). Kuitenkin kuin varkain mieleeni tuon tuosta hiipii ajatus siitä, ettei minulla ole riittävää syytä jatkaa hoitoja. Voiko tosiaan olla niin, ettei tälle, yhdelle elämän tärkeimmistä valinnoista, vain ole eikä tarvitsekaan olla mitään syytä?
Nyttemmin olen huomannut, etten osaa enää samaistua ratikassa lastenvaunujen kanssa taistelevaan väsyneeseen äitiin. Raskaana olevien ähkinä tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta, muiden elämältä. Vieraantuminen koko vauva-ajatuksesta on saanut minut tivaamaan itseltäni selitystä. Miksi juuri meidän pitäisi saada lapsi?
Kysymys on epäreilu ja järjetön. Minulla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista syytä haluta lapsia. Minulle ja miehelleni oli vain itsestään selvää, että haluamme isomman perheen.
Voiko lapsenhankinnalle edes olla mitään oikeasti pätevää perustetta? Hoivausvietti (hoituu huomattavasti helpommin hankkimalla vaikkapa marsun) tai geenien pakonomainen säilyttäminen (come on, ihminen ei ole apina ja kernaasti minulle kelpaisi myös adoptiolapsi) ovat naiiviudessaan ja primitiivisyydessään lähinnä huvittavia selityksiä. Vanhuuden turva ja jäljen jättäminen maailmaan – juu, toki ne ovat asioita, joista lapseton pelkää jäävänsä paitsi, mutta ovatko ne siltikään varsinaisia syitä päätökselle hankkia lapsi? Valinta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät – jota harva kai syyksi myöntäisikään – ei myöskään oikein tyydytä järjellisenä perusteluna.
Luomuna lapsen saavat, eli suurin osa ihmisistä, joutuvat harvoin tällaisen kysymyksen eteen. Hoitojen avulla lasta yrittävät saavat paljon useammin perustella lapsenkaipuutaan – jos ei muille, niin itselleen. Kesällä katsomassani (valitettavasti Areenasta jo poistuneessa) Hartain toive -sarjan neljännessä jaksossa tätä pohdittiin itsekkyyden näkökulmasta: onko lapsenhankinta itsekästä, ja jos on, onko se itsekkäämpää, jos siihen vieläpä upotetaan tuhansia euroja julkista(kin) rahaa ja riskeerataan terveys hedelmöityshoidoilla?
Pidän naurettavana fatalistista ajatusta, ettei meidän vain ”olisi tarkoitettu” saavan lapsia, jos emme saa niitä luomuna (oivana vastauksena tähän toimii muistaakseni Toiveissa joskus ammoin esittämä silmälasivertaus). Kuitenkin kuin varkain mieleeni tuon tuosta hiipii ajatus siitä, ettei minulla ole riittävää syytä jatkaa hoitoja. Voiko tosiaan olla niin, ettei tälle, yhdelle elämän tärkeimmistä valinnoista, vain ole eikä tarvitsekaan olla mitään syytä?
