maanantai 26. syyskuuta 2011

Sietokykyni rajat

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, pitäisikö lapsitoiveista kertoa muutamille läheisimmille sukulaisille. Parhaat ystävämme tietävät, ja kerron kyllä, jos joku kysyy. Ei tämä ole salaisuus. Asiaa on kuitenkin vaikea ottaa itse puheeksi, ja välillä ei vaan kestä tilanteita, joissa aihetta sivutaan.

Kestän kyllä monenlaisia tilanteita. Pidän mielelläni toisten vauvoja sylissäni, vauvat ovat ihmeellisiä! Pystyn hymyilemään toteamuksille: ”eks oo kiva, kyl teijänki kannattais.” Onnistun jopa naurahtamaan kalseasti, kun minua vilkuillaan vaivautuneesti jonkun mallimamman vaahdotessa itsekeskeisistä naisista, jotka eivät tajua tehdä lapsia riittävän aikaisin. Osaan myös olla vaitonaisena osapuolena keskustelussa, jossa kaikkien nyökytellen hyväksymä loppupäätelmä on, ettei lapsia hankita, niitä vaan tulee.

Kaikkea en kuitenkaan kestä. Olen havainnut rajani kulkevan siinä, kun ristiäissankarin onnesta seonnut isä pamauttaa kahvipöydässä parinkymmenen ihmisen edessä: ”Kyllä me pelättiin, että te ehditte ensin, kun olette olleet niin kauan naimisissakin.” Silloin joudun taittelemaan serviettini ja hiippailemaan vessaan, jossa saan salaisen itkupotkuraivari-hermoromahduksen. Sitten vaan niistän nenäni ja odottelen vessaan lukittautuneena silmien punotuksen laskemista niin kauan kuin kehtaan. Lopulta palaan muina miehinä pitopöytään ja otan vielä palan kakkua.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Lapsettomuuden areenat

Jos lapsettomuudesta tehtäisiin leffa, suurin osa kohtauksista sijoittuisi varmasti vessaan. Lapsettomuus liittyy kaikkein kiinteimmin juuri siihen tilaan. Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen vessanoven avatessa, on tietysti se, pitikö tänään tehdä jokin testi vai voinko istua alas ihan vapautuneesti ilman testivälineitä ja sekuntikelloa.

Juuri testien tekopaikkana vessa toimiikin lapsettomuuden ilojen ja surujen näyttämönä. Siellä iloitaan ovulaatiotestien plussista (toistaiseksi ainoa testi, jossa olen plussannut) ja romahdetaan miinuksista. Testikääreistä, ohjeista ja muusta rekvisiitasta pursuileva vessanroskis on ensimmäinen, joka täytyy muistaa tyhjentää yllätysvieraiden varalta. Vessanmattoa tuijotellen sulatellaan myös karvain ensijärkytys TAAS alkavista kuukautisista.

Eikä siinä vielä kaikki. Vessakoppi on ainoa yksityinen paikka, johon voi livahtaa puremaan hammasta ja potkimaan roskakoria, kun työkaveri hehkuttaa tulleensa ensi yrittämällä tai oikeastaan lähes vahingossa raskaaksi. Jos vessakoppi on vielä varustettu peilillä, siellä voi kätevästi omalle kuvalleen ilmeillen pyrkiä palauttamaan naaman peruslukemille ennen kuin painuu onnittelemaan tulevaa äitiä.

Valitettavasti vessa ei kuitenkaan riittäisi elokuvan ainoaksi lavasteeksi, vauva-ajatuksia kun ei saa teljetyksi kaakeloitujen seinien sisälle. Ne hiipivät perässä kaikkialle, ja vaikka ne hetkeksi unohtuisivatkin, palaavat ne mieleen viimeistään hädän yllättäessä.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lapsettomuuden logiikkaa

Hetkittäin yritän olla vahingoniloinen sädehtiville mammoille, jotka eivät osaa muusta puhua kuin lapsistaan. Toisin kuin nuo perheelliset, minä voin rauhassa mennä leffaan tai baariin ja jäädä vaikka pilkkuun asti. Mutta en kuitenkaan voi.

Hyvällä omalla tunnolla voi ottaa korkeintaan kaksi pientä viinilasillista tai tulee valtava morkkis. Kahvi aiheuttaa kummallisista kihelmöintiä munasarjojen seuduilla – ei kai vaan varhainen keskenmeno tai muu myrkytys alkiolle (jota siellä ei kuitenkaan ole). Omatunto alkaa kolkuttaa myös liian rajun urheilun seurauksena tai jos pakastimessa ei ole riittävästi sieniä. Joku supattaa olkapäälläni: et sinä taida niitä lapsia oikeasti haluta, kun et edes kotiasi hoida. Myös liikaa työntekoa on vältettävä, lapsikinhan tietää, ettei stressaantunut ihminen voi edes unelmoida lisääntyvänsä.

Mitä sitten voin tehdä? Jatkaa elämää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Monena kuukautena olen päättänyt yrittää: tämä on välikuukausi, lomaa lapsitoiveista, ei ajatella asiaa ollenkaan. Mutta: kuinka monta tarinaa onkaan kuultu niistä, jotka tulevat raskaaksi juuri ”unohdettuaan koko asian”, ”lopetettuaan yrittämisen” tai muuten vain ihan sattumalta luomuna kuuden vuoden pungertamisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Itse asiassa niin kutsutut lomakuukaudet ovatkin juuri kaikkein stressaavimpia. Odotukset ovat korkealla, koska ”nyt kun ei yritetä, varmasti tärppää.” Tämä on tätä aukotonta lapsettomuuden logiikkaa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Blogin avaus

En usko, että on tärkeämpää asiaa kuin olla osa onnellista perhettä. Varmuus tästä tuli, kun tapasin mieheni reilu viisi vuotta sitten. Kun tunsimme olevamme valmiita, hiukan jänistin lapsen mukana tulevaa muutosta: miten mieheni ja minun keskinäinen maailma muuttuisi, kun joukkoon liittyisi kolmas. Kyse oli silti vain ajatusleikistä. Meille oli selvää, että haluamme lapsia, monta.

Olin varautunut odottamaan, mutten uskonut, että vielä melkein kahden vuoden päästä siitä kun päästimme vauvahaaveet todenteolla valloilleen, olisimme kahden. Se kirpaisee, raastaa ja itkettää. Ei joka päivä, mutta joinakin päivinä koko ajan.

Aiemmin raskausajatukset kulkivat kummallisen säännönmukaista rataansa. Menkkojen alku oli hirveä pettymys, joka lamautti hetkeksi. Siitä pääsi yli vasta ovulaation aikaan, jolloin vallan sai valtava optimismi. Kun seksiä oli ovulaation aikaan harrastettu milloin minkäkin suosituksen mukaan – alta, päältä ja sivulta neljä kertaa päivässä tai taktisesti vain joka toinen päivä – alkoi hullu odotus. Ei löytynyt mitään syytä, miksei tässä kierrossa tärppäisi. Edes se kvantitatiivinen fakta, ettei kymmenessä aiemmassakaan kierrossa ollut tärpännyt, ei laskenut odotuksia. Raskausoireet olivat selvät ja joka kuukausi samanlaiset. Kuinka tyhmäksi sitä tunsikaan itsensä joka ainoa kuukausi, kun menkat jälleen kerran alkoivat!

Nyt tämä säännönmukaisuus on loppunut. Lapsettomuus, joksi olen sitä viime aikoina alkanut kutsua, kuristaa eri tavoin koko kuukauden. Välillä tunne on piilevä ja pystyn ajattelemaan muuta.  Lapsettomuudesta on kuitenkin tullut kuin liian intensiivinen harrastus, joka ulottaa lonkeronsa kaikille elämänalueille. Kotona ollessani vietän tuntikausia surffaillen aiheeseen liittyviä blogeja ja kirjoituksia, mutten silti saa purettua ahdistustani. Siksi aloitan tämän blogin, joka on yksi useiden lapsettomuusblogien joukossa. En tiedä, onko minulla uutta sanottavaa aiheesta. Tunteeni eivät liene lapsettomien keskuudessa ainutlaatuisia, minulle ne kuitenkin ovat sitä.