Olen jo jonkin aikaa miettinyt, pitäisikö lapsitoiveista kertoa muutamille läheisimmille sukulaisille. Parhaat ystävämme tietävät, ja kerron kyllä, jos joku kysyy. Ei tämä ole salaisuus. Asiaa on kuitenkin vaikea ottaa itse puheeksi, ja välillä ei vaan kestä tilanteita, joissa aihetta sivutaan.
Kestän kyllä monenlaisia tilanteita. Pidän mielelläni toisten vauvoja sylissäni, vauvat ovat ihmeellisiä! Pystyn hymyilemään toteamuksille: ”eks oo kiva, kyl teijänki kannattais.” Onnistun jopa naurahtamaan kalseasti, kun minua vilkuillaan vaivautuneesti jonkun mallimamman vaahdotessa itsekeskeisistä naisista, jotka eivät tajua tehdä lapsia riittävän aikaisin. Osaan myös olla vaitonaisena osapuolena keskustelussa, jossa kaikkien nyökytellen hyväksymä loppupäätelmä on, ettei lapsia hankita, niitä vaan tulee.
Kaikkea en kuitenkaan kestä. Olen havainnut rajani kulkevan siinä, kun ristiäissankarin onnesta seonnut isä pamauttaa kahvipöydässä parinkymmenen ihmisen edessä: ”Kyllä me pelättiin, että te ehditte ensin, kun olette olleet niin kauan naimisissakin.” Silloin joudun taittelemaan serviettini ja hiippailemaan vessaan, jossa saan salaisen itkupotkuraivari-hermoromahduksen. Sitten vaan niistän nenäni ja odottelen vessaan lukittautuneena silmien punotuksen laskemista niin kauan kuin kehtaan. Lopulta palaan muina miehinä pitopöytään ja otan vielä palan kakkua.