Hetkittäin yritän olla vahingoniloinen sädehtiville mammoille, jotka eivät osaa muusta puhua kuin lapsistaan. Toisin kuin nuo perheelliset, minä voin rauhassa mennä leffaan tai baariin ja jäädä vaikka pilkkuun asti. Mutta en kuitenkaan voi.
Hyvällä omalla tunnolla voi ottaa korkeintaan kaksi pientä viinilasillista tai tulee valtava morkkis. Kahvi aiheuttaa kummallisista kihelmöintiä munasarjojen seuduilla – ei kai vaan varhainen keskenmeno tai muu myrkytys alkiolle (jota siellä ei kuitenkaan ole). Omatunto alkaa kolkuttaa myös liian rajun urheilun seurauksena tai jos pakastimessa ei ole riittävästi sieniä. Joku supattaa olkapäälläni: et sinä taida niitä lapsia oikeasti haluta, kun et edes kotiasi hoida. Myös liikaa työntekoa on vältettävä, lapsikinhan tietää, ettei stressaantunut ihminen voi edes unelmoida lisääntyvänsä.
Mitä sitten voin tehdä? Jatkaa elämää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Monena kuukautena olen päättänyt yrittää: tämä on välikuukausi, lomaa lapsitoiveista, ei ajatella asiaa ollenkaan. Mutta: kuinka monta tarinaa onkaan kuultu niistä, jotka tulevat raskaaksi juuri ”unohdettuaan koko asian”, ”lopetettuaan yrittämisen” tai muuten vain ihan sattumalta luomuna kuuden vuoden pungertamisen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Itse asiassa niin kutsutut lomakuukaudet ovatkin juuri kaikkein stressaavimpia. Odotukset ovat korkealla, koska ”nyt kun ei yritetä, varmasti tärppää.” Tämä on tätä aukotonta lapsettomuuden logiikkaa.
