Kuviteltuja kohtalotovereita

Sain mieheni lupaamaan, ettei minua enää rangaista tällaisilla jouluilla niin kauan kuin meillä ei ole omia lapsia. Sukulaislapset ovat edelleen ihania, mutta matkustan mieluummin vaikkapa Kanarialle kuin kuuntelen isyyshormoneissaan pörrääviä sukulaisia ja heidän kasvatusideologioitaan useita päiviä ilman mahdollisuutta paeta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja odotan kauhusta jäykkänä hentoisen kuoreni lopullisesti murentavaa kommenttia. Pelko saa minut aggressiiviseksi ja puolustuskannalle silloinkin, kun puheenaihe ei millään lailla sivua lapsia.

Katkeruus toimii kummallisella logiikalla. Kun tänään pääsin pakenemaan jouluhelvettiä alennusmyyntihelvetteihin, perässäni rekkejä selaili perhe, jonka kurittomia lapsia äiti joutui jatkuvasti ojentamaan. Kuuntelin räpätystä ärsyyntyneenä, tanssisivat nyt saatana iloisesti kotona kuusen ympärillä ja antaisivat minun olla rauhassa edes naistenvaateliikkeessä. Kääntyessäni ympäri huomasin seikan, joka sai huojennuksen aallon kulkemaan lävitseni: aivan selkeästi adoptoituja. Tunsin syvää myötätuntoa yhtäkkiä yllättävän mukavan oloista perheenäitiä kohtaan.

Samantapainen ilmiö syntyy lapsettomuuspolin odotushuoneessa. Tunnen kummallista yhteenkuuluvuutta täysin vieraiden ihmisten kanssa. En tiedä heidän tarinoistaan mitään, mutta on helpottavaa istua keskellä ihmisiä, jotka todennäköisesti kuuntelevat samanlaisia tölväyksiä ja kokevat samaa raastavaa kateutta kuin me. Kerrankin paikalla on huoneellinen ihmisiä, jotka eivät luule, että viittaan inssillä autokoulun loppukokeeseen, eivätkä tarjoa stressaamisen lopettamista lääkkeeksi lapsettomuuteen.

Ystävistäni kukaan ei kärsi lapsettomuudesta. Tutut, joiden epäilen kokevan tai kokeneen samanlaista, ovat juuri sen verran tuntemattomia, etten osaa ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan. Satunnaisten – kuvitteellisten ja todellisten – kohtaamisten lisäksi blogit ovat ainoa kontaktini muihin lapsettomiin. On voimauttavaa kokea, että joku muu käy läpi samanlaista ja selviytyy siitä. Se saa uskomaan, että mekin voimme selvitä. Vaikka tällä hetkellä ei tunnu siltä.

Haaveilu kannattaa

Vielä eilen olin varma, että tässä kuussa plussa tulee. Lievää lämmönnousua, vilua, väsymystä, nenän tukkoisuutta ja alavatsakipuja sekä selän jomotusta – huolellisen googlailun tuloksena sain diagnosoitua senkin raskausoireeksi. Mieheni oli innoissaan ja kävi kotimatkalla hakemassa kourallisen raskaustestejä (vain mies voi löytää apteekista niin kummallisen merkkisiä testejä). Kipujen yllyttyä ”hiukan” normaalia alkuraskautta pahemmiksi syy löytyi terveyskeskuksen yöpäivystyksessä: munuaistasolle levinnyt virtsatieinfektio. Ja miehen hakemia raskaustestejä ei taideta tässä kuussa tarvita.

Kuten aiemmin kirjoitin, näin joulun alla annoin itselleni erikoisluvan optimismiin. Vaikka toivo osoittautui todennäköisesti turhaksi, oli se palkitseva kokeilu. Oli ihanaa pari viikkoa haaveilla lapsesta ja siitä, mitä kaikkea mahtavaa siihen liittyisi. Pitkästä aikaa lapsiasiaan liittyi meidänkin kohdallamme jotain positiivista. Muiden lapset tuntuivat erityisen suloisilta. Sisustin pientä kotiamme ja mietin, että ainakin jonkin aikaa mahtuisimme tänne kolmistaankin. Ensi jouluna vauvamme olisi jo melkein neljä kuukautta! Unelmoimme yhdessä uudella sohvallamme loikoillen.

Pettymys oli suuri, kuten se on niinäkin kuukausina, jolloin yritän varautua siihen toivoa säästellen. Aina se on pieni maailman romahtaminen, hetkeen maailmassa ei ole mitään muuta. Tuntuu mahdottomalta, että onni ikinä tulisi osumaan meidän kohdallemme ja kaikki on merkityksetöntä. Jostain kummasta se toivo on kuitenkin aina parissa viikossa syntynyt uudelleen. Ja sitten pitää antaa mennä, molempien: yhteinen unelma yhdistää enemmän kuin yhteinen suru. Ehkäpä kokeilemme optimismia joskus toistekin. Mutta ensin täytyy antaa surun tulla.

PS. Onko kenelläkään kokemusta toistuvista virtsatieinfektioista ja tietoa niiden yhteydestä lapsettomuuteen? Tiedustelen toki asiaa myös lääkäriltämme, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne.

Me tulevat mallivanhemmat

Näin piinailun lomassa olemme mieheni kanssa pohdiskelleet vanhemmuuden ihanteita niin kuin ainoastaan pikkuhiljaa katkeroituva lapseton voi – miten paljon parempia vanhempia me olisimme. Kävin peräkkäisinä päivinä ihailemassa kahden ystäväni alle parivuotiaita lapsia ja sain samalla aimo latauksen lapsellisuuden autuutta ja vähän epäautuuttakin. Lapsen kanssa eläville aktiivinen huolenaihe on se, kuinka olla hyvä vanhempi (aah, meillä on niin helppoa: olemme täydellisiä tulevia vanhempia ainakin toiveissa olevan lapsen syntymään asti!), ja tästä ystävilläni oli täsmälleen päinvastaiset näkemykset.

En nyt ruodi sen tarkemmin uraäidiksi lokeroituvan rationaalisen tehotädin ja yksisilmäisesti lapsensa napaan tuijottavan hörhö-mamman äitiyskäsityksiä. Tiedän kyllä, ettei minulla ennen oman lapsen syntymää voi olla mitään käsitystä mistään vanhemmuuteen liittyvästä, siitä lapselliset muistavat muistuttaa. Lapsiperheiden dynamiikkaa tarkkailemalla meille on kuitenkin kertynyt jo aika lista siitä, minkälaisia vanhempia meistä ei koskaan tule.

Ainakaan en tahdo olla äiti, joka jää vuosiksi kotiin ja riutuneena marttyyrina marisee urotekonsa raskautta. Kukin tekee elämäntilanteensa rajoissa ratkaisunsa sen suhteen, missä vaiheessa vie lapsensa päivähoitoon. En lähde etukäteen edes arvailemaan, kuinka kauan itse haluaisin tai voisin hoitaa lasta kotona, ties vaikka intoutuisin kokonaan kotiäidiksi. Yleispätevää, kaikkien lasten kannalta parasta ihannetta en usko tässä asiassa olevan, ja pienten lasten kanssa eläminen lienee raskasta myös (ja itse asiassa ennen kaikkea) työssäkäyville vanhemmille.

Tällä hetkellä kestovaippailu ja muu ekovauvailu vaikuttavat meidän jutulta, tosin en vanno sen nimeen ennen kuin asiaa on päästy käytännössä kokeilemaan. Saarnaaminen suuntaan tai toiseen tai mitalien vaatiminen tässäkään asiassa on meidän lapsettomien raadissa jyrkästi tuomittua. Totta kai hyviä käytäntöjä kannattaa mainostaa FB-kavereille, mutta olen huomannut, että yleensä asiasta vähiten vauhkoavat ovat niitä, jotka jaksavat luomuilla ihan IRL.

Tärkein tavoitteeni on kuitenkin se, että pystyisin, lapsesta huolimatta ja juuri hänen takiaan, pitämään kaaoksen poissa kotoamme. En puhu nyt siisteydestä, enkä kurinalaisesta allakasta. Minä en haluaisi, että elämästäni tulisi hallitsematonta härdelliä, jossa kenelläkään ei ole aikaa tai voimia ajatella ja olla oikeasti läsnä.

Ja lapsettomuuden kokeneena vielä yksi lupaus tulevaisuuden (jos Luoja suo…) vanhempana: en IKINÄ syyllisty sellaisiin ajattelemattomuuksien klassikoihin kuten ”kyllä säkin sitten lapsen myötä ymmärrät, mitä elämä oikeasti on.”

Ken pulloon tarttuu...

Inssin jälkeinen optimismi ja sarja ”lapsettomuuden positiivisia puolia”, osa 1: pitkittynyt vauvanhankintaprojekti on muuttanut suhdettani alkoholiin ehkä syvemmin kuin raskauden myötä koittanut tipattomuus olisi tehnyt. Odotuksen odotuksen alkaessa vähensin juhlintaa, mutta join jonkun verran edelleen. Toisinaan, kun pari lasia venyi neljään, kärsin kamalia tunnontuskia. Alkoholin käytössä kulminoitui ristiriita: yritys jatkaa normaalia elämää testiplussaan asti ja sen vastapainona huoli ja syyllisyys mahdollisen alkion hyvinvoinnista ja ennen kaikkea lapsen viipymisestä.

Kun aloitimme hoidot, tuntui helpoimmalta asettaa selkeät rajat. Hoitokuukausina en juo lainkaan ja välikuukausina voin ottaa toisinaan lasillisen tai pari. Tiedän, etteivät hoidot vaadi tipattomuutta, mutta minulle tällainen järjestely on juuri nyt kaikkein vaivattomin, ja näin minun ei tarvitse tuskailla asiaa.

Jostain kumman syystä juomattomuuteni vaikuttaa kuitenkin olevan ongelma muille. Se huomataan, koska olen kuulunut niihin, jotka ottavat hyvässä seurassa joskus isollakin kauhalla ja – mikäli meininkiä on – jäävät vaikka aamukuuteen. Muutamaa lasia lipittäen voi vielä viettää pitkänkin illan herättämättä juurikaan huomiota, mutta jos alusta asti valitsee alkoholittoman glögin, se on jostain syystä kaikkien asia. Tipattomuuteni suorastaan ärsyttää joitakin hoidoista tietäviä ystäviäni, jotka lakkaamatta kommentoivat, kuinka muutamalla ryypyllä ei ole mitään vaikutusta.

Kuulostan varmaan suurjuopolta, mutta minulle alkoholista luopuminen on ollut positiivinen ja suorastaan avartava asia. Ei niin, että olisin muutenkaan ollut koko ajan kaljalla, mutta on ollut järkyttävää huomata, kuinka moneen sosiaaliseen tilanteeseen alkoholi on kuulunut. Tuntuu, että juomattomuutta pitäisi jotenkin selitellä, ainakin jos haluaa välttää puolituttujen merkitsevät ”toi on raskaana” -katseet.

Eihän suurin osa lapsiperheellisistäkään juuri juopottele, joten siinä mielessä raitistumiseni lienee kolmekymppiselle varsin luontaista. Lastensa luokse lähtevällä on kuitenkin aina pätevä syy lähteä baarista ennen puolta yötä. Koskakohan minä pääsen seuraavalle kehitysasteelle ja osaan poistua takavasemmalle silloin kun huvittaa – välittämättä muista ja ilman säälittäviä selitysyrityksiä.

Leuka rintaan ja innolla kohti uusia pettymyksiä!

Matkan jälkeen minuun iski lamaannus. Työhön paluun ja syksyn pimeyden lisäksi sitä ei vähentänyt se, että menkat alkoivat juuri sopivasti siten, että inseminaation olisi pitänyt mennä meiltä jälleen sivusuin, mikäli munarakkula olisi seurannut samaa logiikkaa kuin edellisenä hoitokuukautena. Mutta mutta. Tänään ultrassa kävi ilmi, että rakkula on jo sen kokoinen, että inseminaatio voidaan tehdä perjantaina. Aivan mahtavan etuoikeutettu olo! Jatkan ilolla maha mustelmilla piikkirallia.

Tämän iloisen perhetapahtuman myötä päätin antaa itselleni tässä kuussa luvan yltiöoptimismiin. Tiedän kyllä, että todennäköisyys onnistua inssissä on 15 prosentin luokkaa, mutta nyt haaveillaan! Heti perjantaista eteenpäin olen oikeutettu tekemään kaikenlaisia laskureita tulevan vauvamme syntymäajasta, horoskooppimerkistä ja kengännumerosta.

Hiljaa toivotut -dokumentissa minusta tuntui vieraalta – ja varmaan myös kävi vähän kateeksi – hiukan naiivikin optimismi, jota toinen naisista jaksoi aina valaa itseensä: miten toi voi kerta toisensa jälkeen valita noita vaunuja ennen testiplussaa, kohta se taas pettyy. Kuten tarkkanäköisimmät ovat ehkä kirjoitusteni perusteella saattaneet päätellä, itselleni lapsettomuus on liikaa menetettyjen mahdollisuuksien itkemistä ja turhautunutta roskakorien potkintaa.

Liika innostuminen ärsyttää aina – tyhjännaurajiakin pahempia ovat intoilijat. ”Älä nyt innostu” -kuuluu ykkös-inhokki-sananlaskuihini, mutta sopii täydellisesti lähes kaikkien härmäläisten suuhun. Minä olen aina halveksunut innottomia, apaattisuudessaan viileitä ihmisiä. Asiat, joita tekee, pitää tehdä täysillä tai sitten jättää tekemättä kokonaan. Miksipä en soveltaisi intoilua ja optimismia myös lapsentoivomiseen! Vaikkapa vain yhden kuukauden ajan. Ja saahan sitä sitten myös kunnolla murtua, jos pettymys tulee.

Nyt jää toppuuttelu ja vauvakuumeilu päästetään, ainakin hetkeksi, ryöpsymään valloilleen. Tervetuloa siis meille vauva, täällä mittaillaan sulle leikkikehän paikkaa!

Lapsi – rationaalinen päätös

Ratikassa, jossa usein (tahtomattaankin) kuulee toisten henkilökohtaisia mietteitä, pääsin juuri osalliseksi keskustelussa, jossa puitiin lastenhankinnan järjettömyyttä (tilittäjän typerä kaveri oli päättänyt hankkia lapsen: älytöntä, mieti mikä vaiva!). Samainen aihe, tai ainakin se, miksi lapsia halutaan, nostettiin kuulemma esille myös mieheni lukemassa Hiljaa toivotut -dokumentin arviossa, jota en valitettavasti itse saa nyt mistään käsiini – dokumentti sinällään oli muuten mielestäni erittäin koskettava.

En tiedä, oliko arviossa kyse nimenomaan lastenhankinnasta rationaalisena päätöksenä, mutta ainakin puhelimessa tunteita vuodattanut kolmekymppinen nainen päivitteli asiaa juuri järkiratkaisuna.

Olen jo kauan sitten lopettanut sen pohtimisen, miksi haluan lapsia. Se ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta, vaan lähinnä itsestään selvältä. Ehkä typerää, mutta näin se vain minulle on. Ylipäätään se, että päätös toivoa lasta olisi järkiratkaisu, tuntuu minulle kaukaiselta.

En ole tehnyt yhtään elämäni tähänastista tärkeistä päätöksistä puhtaasti järkiperustein. Tämä sisältää valintani liittyen ihmissuhteisiin, ammatinvalintaan, työpaikkoihin ja asuntoihin (kyllä, rationaalisten perusteiden ohella asunto ei voi olla koti, jos ei siinä ole ”sitä jotain”). En tarkoita, ettenkö toki olisi ajatellut näitä asioita myös järjellä, puhtaasti intuition vietäväksi heittäydyn lähinnä karkkeja valitessani.

On tietysti mahdotonta tunnistaa itse, mitä päätöksiä tekee rationaalisin, mitä irrationaalisin perustein. Kuitenkaan pelko siitä, että yöheräämiset ovat raskaita ja ettei elämä enää koskaan ole yhtä vapaata, ei painanut mielessäni hetkeäkään, kun päätimme yrittää lasta. Kyse oli tunteesta, että olemme valmiit siihen, mikä meille molemmille oli aina ollut selvää, niin tunteella kuin järjelläkin ajateltuna.

Alussa on piinaviikko menkkoja odotellen. Tällä kertaa tosin vietän sen Välimeren rannalla turkkilaista kahvia siemaillen, matkalaukku odottaa eteisessä pakattuna. Voi tätä onnea!

Kenen suru on suurin?

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
tuonen herran vainiolla.
kaitsea tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss' kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu

Olin lauantaina sukujuhlissa. Siellä esitettiin musiikkia ja myös ylläoleva kappale (älkää kysykö miksi, kyseessä ei ollut lapsen hautajaistilaisuus). Jotenkin koin laulun henkilökohtaiseksi ja nieleskelin itkua, vaikkei minulla ole kokemusta oman lapsen kuolemasta eikä ”edes” keskenmenosta.

Lapsettomuuden aiheuttamaa surua on vaikea määritellä. Kuten monet ovat todenneet, on vaikea surra sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan. Se tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta kuolemalta, muttei tietenkään vertaudu suruun, jonka lapsensa menettänyt voi kokea. Siitä minulla ei voi olla minkäänlaista käsitystä.

Suruja on kai mahdotonta sijoittaa millään yleisinhimillisellä akselilla pienimmästä surusta suurimpaan. Lapsettoman suru on usein pitkäaikaista, mutta ainakin meidän kohdallamme vielä mahdollisesti ohimenevää. Parisuhteessa olevana en joudu kokemaan sitä täysin yksin, mutta silti on vaikeaa löytää saman kokeneita toisin kuin vaikkapa eron aiheuttamassa surussa, josta lähes kaikilla on kokemusta ainakin jollain tasolla.

Minulla on ikäisiäni ystäviä, jotka surevat sinkkuuttaan, ja toiset heistä saavat minut potemaan huonoa omatuntoa siitä, että märehdin lapsettomuussurussani. Onhan minulla sentään mies, siten olen heitä askeleen pidemmällä. Kuitenkaan en koe surevani ensisijaisesti sitä, ettei meillä ole lasta nyt. Paljon syvempää ahdistusta aiheuttaa pelko siitä, ettei meillä ole lasta ehkä ikinä. Vaikka tokihan sinkkukin voi pelätä, ettei tapaa koskaan ketään.

Kaipa surujen suuruuden vertailu on ylipäätään turhaa. Kaikki kokevat asiat niin eri tavoin. Yksi selviää samasta kokemuksesta pienemmin haavoin kuin toinen – toiset vaan ovat vahvempia. Joku sanoisi, että kyse on asenteesta, ei kannata jäädä rypemään. Oli syy surujen suuruuksiin mikä tahansa, kokijalleen suru on aina todellista ja se pitää elää.

PS. Ovatko sukujuhlat lapsettomuuden myötä jotenkin yleistyneet, vai miten minusta tuntuu, että olen sellaisissa suunnilleen joka toinen viikonloppu…

Lapsettomuuslauantai

Taas yksi lapsettomuuslauantai takana. Tämä alkaa olla tuttua. Kun töissä pääsee vauhtiin, viikko menee kohtalaisen nopeasti, eikä asia ole mielessä kovinkaan intensiivisesti. Perjantai-ilta menee rauhallisesti ja odotukset ovat vielä kohtuulliset: viikonloppu edessä. Lauantaiaamuna herätään aikaisin. Tänään käytiin oikein ulkona aamiaisella ja kierrettiin samalla yksi näyttely. Koska hoidoissa on taukokuukausi, ajatuksissani oli mennä illalla kavereiden kanssa baariin.

Kun tulin lounasaikaan kotiin sain totaalisen hermoromahduksen. En tiedä miksi, mutta kolmeen tuntiin en kyennyt kuin itkemään ja näpertelemään jotain typeriä sijaistoimintoja. Kun on aikaa, suru tulee. Mieheni yritti piristää minua kaikin tavoin. Nyt kun lopulta itse hiukan piristyin, hän makaa sängyssä masentuneena. Baari taitaa jäädä, istunen kotona ja lipittelen viskiä.

Viime lauantai meni samalla kaavalla (tosin ekstra-vitutuksella menkkojen alkamisen vuoksi ja ilman viskiä). Sunnuntaina, kun olo oli jo parempi, havahduin siihen, että pian on taas maanantai ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa – yhtä turhaa – viikonloppua.

Jos meillä olisi lapsia, meillä ei yksinkertaisesti olisi aikaa rypeä itsesäälissä ja miettiä elämän ankeutta. Lapsellinen tietysti sanoisi, että eipä olisi aikaa brunsseihin, taidenäyttelyihin, baari-illoista puhumattakaan, mitä luksusta. Joopa joo, on niitä tässä jo ehditty. Sitä paitsi siellä brunssillakin oli lähes joka pöydässä vähintään yksi imeväinen käärö.

Ihan reilua rypemistä

Eksyin lukemaan nettikeskustelua, joka alkoi lapsettomaksi itseään tituleeraavan vuolaalla tilityksellä elämän kurjuudesta, ja jatkui toisen lapsettoman vastauksella, jossa paheksuttiin syvästi ensimmäisen itsesäälistä vuodatusta. Vastaaja kertoi oman sankaritar-tarinansa, jossa entinen rypijä korvasi suremisen listaamillaan mielekkäillä harrasteilla, joista voi nauttia lapsettomanakin. (Minua hiukan hihitytti kohta ”omasta ulkonäöstä huolehtiminen”, tärkeää tietysti, mutta minulle ehkä vieras harrastuksena…) Ja ei, selviytymiskertomus ei loppunut yllätysluomuraskauteen, kun sitä vähiten odotti, vaan tilanteen hyväksymiseen ja elämän jatkumiseen.

Onko lapsettomuusblogin kirjoittaminen ja muiden blogeissa surffailu oikeasti säälittävää, itsekeskeistä ja pessimististä pateettisuutta? Selvää lienee, että blogiani lukevalle elämäni näyttäytyy aika yksipuolisena ja vaikutan reppanalta ihmisrauniolta, joka kateellisena kirjaa ylös ja kauhistelee lapsellisten ja muiden ymmärtämättömien ajattelemattomia kommentteja. No, onhan elämässäni ajoittain muutakin kuin tämä lapsettomuus :-).

Kirjoittaminen on minulle tapa suunnata turhautumista, jota elämäntilanteeseeni liittyy. Puran asiaa jäsentäen sitä yksittäisten teemojen kautta ja siten hallitsen muuten hallitsematonta. Lähes päivittäinen blogien selailu ja suunnilleen viikoittainen kirjoittaminen ovat aikaa, jonka varaan surun ja epätoivon tunteiden työstämiseen, jotta voisin muulloin – en tietenkään täysin, mutta ainakin paremmin – keskittyä muihin juttuihin.

Totta kai pitää muistaa myös hyviä juttuja elämässä, ja joo, joillain ei ole käsiä eikä jalkoja, ruokaa tai edes poikaystävää, mihin verrattuna lapsettomuus on pieni huoli. Minulle tämä on kuitenkin akuutti kriisi (Kiitos Toiveissa tästä taannoin tekemästäsi huojentavasta määritelmästä, luettuani sen tajusin, että siitähän tässä juuri on kyse.), ja suon itselleni oikeuden käsitellä sitä kirjoittaen ja lukien tai vaikka karjuen ja pöydillä tanssien, jos siltä tuntuu.

Voi tämä tietysti lähteä käsistä ja vallata liian suuren palan elämää. Siinä mielessä olen samaa mieltä keskustelupalstalla uhonneen selviytyjän kanssa. Pyrinkin pitämään rypemiseni jollain lailla aisoissa. En esimerkiksi edes vilkaise blogia tai lapsettomuussivustoja ikinä työaikana. En myöskään käy täällä velvollisuudesta, vaan ainoastaan silloin, kun siltä tuntuu. Joskus menee huomaamatta päiviä, etten avaa näitä sivuja. Negatiivisten tunteiden kieltäminen ja mielen turruttaminen kynsiä lakkaamalla ei kuitenkaan ole minun juttuni.