keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hän, joka jää – vanhemmuutta lapsettomuuden jälkeen

Edellisessä kirjoituksessa kuvailemastani puhelusta on nyt kulunut tasan vuosi. Sen jälkeen olen odottanut kauhuissani keskenmenoa ja pelännyt 42. raskausviikolla, ettei lapsi synny lainkaan. Olen kerännyt keskivartalooni noin 15 kilon arvosta vierasta massaa ja sittemmin kadottanut saman määrän. Olen hankkinut satojen eurojen arvosta vauvantarvikkeita ja kaikessa hiljaisuudessa myynyt puolet niistä turhina pois. Olemme muuttaneet opiskelijaboksistamme lähiöön, asuntoon, jossa on parveke päiväunia varten ja lähellä mukavat maastot kärrytellä.

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut takaisin lapsettomuuden haamua karanneen itseni, askarrellut miehelleni hänen ensimmäisen isänpäiväkorttinsa ja opetellut kuiskaillen laulamaan Lapin äidin kehtolaulun ihmiselle, joka on meidän lapsemme.

Vaikka ikävätkin elämänvaiheet usein saavat jälkeenpäin selityksensä näyttäytyen loogisena osana kokonaisuutta, en edelleenkään löydä lapsettomuudesta juuri mitään positiivista. Se oli ahdas ja pimeä käytävä, jonka loppumista en vieläkään täysin uskalla uskoa. Minussa se sai aikaan lähinnä kyynisyyttä ja pelkoa – jopa vihaa. Ei tuollaisia tunteita kukaan tarvitse, pahimmillaan ne myrkyttävät ihmisen.

Vasta nyt pystyn käsittämään, kuinka lapsettomuus oli näivettänyt minua, miestäni ja meidän suhdettamme. Mieheni oli paras tukeni ja tarrauduimme surussa useimmiten toisiimme. Oli kuitenkin aikoja, jolloin toisessa ei voinut nähdä mitään muuta kuin muistutuksen surustaan. Mikään ei tunnu yksinäisemmältä, kuin huomata olevansa toiselle hänen pelkojensa ja ahdistuksensa peili, josta hän tahtoo vain kääntää katseensa pois. Nyt uskallamme taas katsoa toisiamme ja haaveilla tulevaisuudesta pidemmällekin kuin 28 päivän päähän.

Kun olen kertonut ihmisille raskaudesta ja nyttemmin lapsesta, on tehnyt mieli lisätä, ettei kyseessä ole mikään ensimmäisen kierroksen yllätyspotti. Tuoreiden mammojen nettiryhmässä olen lähes ainoa, joka ei voi kuvailla ”tulevansa AINA raskaaksi ihan vaan miestä vilkaisemalla” (missä nyt on se viidennes, joka kärsi lapsettomuudesta?). Kun samat teiniäidit raskauden aikana inisivät röökinpolton vähentämisen(!) vaikeudesta, en vain pystynyt jatkamaan lukemista. Kukaan meistä ei olisi koskaan tehnyt niin.

Onko itse vanhemmuus kuitenkaan erilaista entiselle lapsettomalle kuin kenelle tahansa muulle? Pari vuotta sitten olisin voinut antaa mitä vain ollakseni tässä tilanteessa. Edelleen voisin luopua kaikesta saadakseni pitää lapseni. Mutta suurin osa vanhemmista kai tekisi lapsensa vuoksi mitä vain.

Ihan samanlaisia juttuja kuin muillakin samanikäisen vauvan vanhemmilla – närästystä, kipuja, repeämiä ja valvomista – minunkin viimeiseen vuoteeni on kuulunut. Ehkä raskauteni, synnytykseni ja vauvani ovat olleet poikkeuksellisen helppoja, koska voin vilpittömästi sanoa, että viimeisin vuosi on ollut elämäni parasta aikaa. Nautin jokaisesta hetkestä ihanan raskausmahani kanssa. Myöskään synnytyksestä minulle ei jäänyt traumoja, se oli ehdottomasti positiivinen kokemus, elämää väkevimmillään.

Olen kuitenkin käynyt ylimääräisen kamppailun salliakseni itselleni normaalit tuoreen äidin tuntemukset. Minäkin saan olla välillä väsynyt valvotuista öistä, ärtyä mieheni typeryydestä lapsenhoidossa (kyllä, meilläkin minä olen useimmiten oikeassa, vaikken olisi sitä ikinä uskonut :-)) ja huojentua päiväunien pituisesta hengähdystauosta vauvan viihdyttämisessä. Vaikka tämä on juuri sitä mitä aina halusin, minulla on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin.

Uskon, että juuri lapsettomuuskokemukseni ansiosta näinä arjen inhorealistisina hetkinäkään minun ei tarvitse erikseen muistuttaa itseäni siitä, että vanhemmuus on jotain paljon suurempaa. Nämä ovat vain käytännön asioita. Säälin niitä ihmisiä, jotka vähättelevät lapsettomien tuskaa kehottaen nauttimaan kokonaisista öistä, vapaista illoista ja matkustelusta: näkevätkö he todella vanhemmuuden jonain noin ohuena asiana, pelkän arjen kautta?

Sen jälkeen, kun minusta elokuisena aamuyönä ukkosen jyristessä tuli äiti, olen vakuuttunut entistä vahvemmin siitä ajatuksesta, josta tämä blogikin sai nimensä. Hienointa vanhemmuudessa ei ole tuntea oman vauvan iho omaa ihoa vasten, ei kuulla hänen ensimmäinen naurunpyrskähdyksensä eikä kokea sitä korvaamattomuuden tunnetta kun lapsi rauhallisesti nukahtaa rinnalle. Hienointa on nähdä, että tuossa on uusi ihminen, tämä on hänen elämänsä ensimmäinen syksy ja hän jää tänne meidän jälkeemme.