Hän, joka jää – vanhemmuutta lapsettomuuden jälkeen

Edellisessä kirjoituksessa kuvailemastani puhelusta on nyt kulunut tasan vuosi. Sen jälkeen olen odottanut kauhuissani keskenmenoa ja pelännyt 42. raskausviikolla, ettei lapsi synny lainkaan. Olen kerännyt keskivartalooni noin 15 kilon arvosta vierasta massaa ja sittemmin kadottanut saman määrän. Olen hankkinut satojen eurojen arvosta vauvantarvikkeita ja kaikessa hiljaisuudessa myynyt puolet niistä turhina pois. Olemme muuttaneet opiskelijaboksistamme lähiöön, asuntoon, jossa on parveke päiväunia varten ja lähellä mukavat maastot kärrytellä.

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut takaisin lapsettomuuden haamua karanneen itseni, askarrellut miehelleni hänen ensimmäisen isänpäiväkorttinsa ja opetellut kuiskaillen laulamaan Lapin äidin kehtolaulun ihmiselle, joka on meidän lapsemme.

Vaikka ikävätkin elämänvaiheet usein saavat jälkeenpäin selityksensä näyttäytyen loogisena osana kokonaisuutta, en edelleenkään löydä lapsettomuudesta juuri mitään positiivista. Se oli ahdas ja pimeä käytävä, jonka loppumista en vieläkään täysin uskalla uskoa. Minussa se sai aikaan lähinnä kyynisyyttä ja pelkoa – jopa vihaa. Ei tuollaisia tunteita kukaan tarvitse, pahimmillaan ne myrkyttävät ihmisen.

Vasta nyt pystyn käsittämään, kuinka lapsettomuus oli näivettänyt minua, miestäni ja meidän suhdettamme. Mieheni oli paras tukeni ja tarrauduimme surussa useimmiten toisiimme. Oli kuitenkin aikoja, jolloin toisessa ei voinut nähdä mitään muuta kuin muistutuksen surustaan. Mikään ei tunnu yksinäisemmältä, kuin huomata olevansa toiselle hänen pelkojensa ja ahdistuksensa peili, josta hän tahtoo vain kääntää katseensa pois. Nyt uskallamme taas katsoa toisiamme ja haaveilla tulevaisuudesta pidemmällekin kuin 28 päivän päähän.

Kun olen kertonut ihmisille raskaudesta ja nyttemmin lapsesta, on tehnyt mieli lisätä, ettei kyseessä ole mikään ensimmäisen kierroksen yllätyspotti. Tuoreiden mammojen nettiryhmässä olen lähes ainoa, joka ei voi kuvailla ”tulevansa AINA raskaaksi ihan vaan miestä vilkaisemalla” (missä nyt on se viidennes, joka kärsi lapsettomuudesta?). Kun samat teiniäidit raskauden aikana inisivät röökinpolton vähentämisen(!) vaikeudesta, en vain pystynyt jatkamaan lukemista. Kukaan meistä ei olisi koskaan tehnyt niin.

Onko itse vanhemmuus kuitenkaan erilaista entiselle lapsettomalle kuin kenelle tahansa muulle? Pari vuotta sitten olisin voinut antaa mitä vain ollakseni tässä tilanteessa. Edelleen voisin luopua kaikesta saadakseni pitää lapseni. Mutta suurin osa vanhemmista kai tekisi lapsensa vuoksi mitä vain.

Ihan samanlaisia juttuja kuin muillakin samanikäisen vauvan vanhemmilla – närästystä, kipuja, repeämiä ja valvomista – minunkin viimeiseen vuoteeni on kuulunut. Ehkä raskauteni, synnytykseni ja vauvani ovat olleet poikkeuksellisen helppoja, koska voin vilpittömästi sanoa, että viimeisin vuosi on ollut elämäni parasta aikaa. Nautin jokaisesta hetkestä ihanan raskausmahani kanssa. Myöskään synnytyksestä minulle ei jäänyt traumoja, se oli ehdottomasti positiivinen kokemus, elämää väkevimmillään.

Olen kuitenkin käynyt ylimääräisen kamppailun salliakseni itselleni normaalit tuoreen äidin tuntemukset. Minäkin saan olla välillä väsynyt valvotuista öistä, ärtyä mieheni typeryydestä lapsenhoidossa (kyllä, meilläkin minä olen useimmiten oikeassa, vaikken olisi sitä ikinä uskonut :-)) ja huojentua päiväunien pituisesta hengähdystauosta vauvan viihdyttämisessä. Vaikka tämä on juuri sitä mitä aina halusin, minulla on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin.

Uskon, että juuri lapsettomuuskokemukseni ansiosta näinä arjen inhorealistisina hetkinäkään minun ei tarvitse erikseen muistuttaa itseäni siitä, että vanhemmuus on jotain paljon suurempaa. Nämä ovat vain käytännön asioita. Säälin niitä ihmisiä, jotka vähättelevät lapsettomien tuskaa kehottaen nauttimaan kokonaisista öistä, vapaista illoista ja matkustelusta: näkevätkö he todella vanhemmuuden jonain noin ohuena asiana, pelkän arjen kautta?

Sen jälkeen, kun minusta elokuisena aamuyönä ukkosen jyristessä tuli äiti, olen vakuuttunut entistä vahvemmin siitä ajatuksesta, josta tämä blogikin sai nimensä. Hienointa vanhemmuudessa ei ole tuntea oman vauvan iho omaa ihoa vasten, ei kuulla hänen ensimmäinen naurunpyrskähdyksensä eikä kokea sitä korvaamattomuuden tunnetta kun lapsi rauhallisesti nukahtaa rinnalle. Hienointa on nähdä, että tuossa on uusi ihminen, tämä on hänen elämänsä ensimmäinen syksy ja hän jää tänne meidän jälkeemme.

Kiitollisuus

Viime tiistaina sain puhelinsoiton, joka muutti kaiken. Verestä otettu raskaustesti oli positiivinen. En ollut lainkaan varautunut tähän. Eipä kai raskauden pitäisi tokan IVF:n jälkeen täysin puun takaa tulla, mutta kyllä se vain tuli. Yli 35 yrityskiertoa, joista kolme inseminaatiota ja kaksi koeputkihedelmöityshoitoa, odottaen ja rukoillen tätä uutista, mutta silti olin täysin äimänä.

Olin suunnitellut sata kertaa, kuinka kerron miehelleni, että olen raskaana. Hah, en edes muista, mitä hänelle puhelimessa sanoin. Näiden kahden puhelun jälkeen istuin sohvalla ja itkin. Helpotus, kiitollisuus ja riemu ryöppysivät ulos hengästyttävänä tulvana. Myöhemmin jouduin tarkastamaan puhelimesta, oliko klinikalta todella soitettu.

Tietenkään en osaa vielä antautua nauttimaan onnestamme. Mies sen sijaan osaa: hän on yhtä hymyä ja kertoo raskaudesta kaikille (apua!). Totta kai minäkin välillä itken, nauran ja pompin (sellaisia pehmeitä, vähän hidastettuja pomppuja) ilosta. Hetkittäin hehkun onnea ja annan raitiovaunussa paikan itseni ikäiselle tytölle kommentoiden ”sun on varmasti mukavampi lukea istuallaan” (herättää muuten yleistä kummastusta). Luon tietokoneelle tiedoston otsikolla ”nimet”, johon uskaltaudun listaamaan kaikkia ihania vuosien varrella kertyneitä nimikokelaita.

Suureksi osaksi olen kuitenkin jäykkänä kauhusta. Tunnustelen rintojani. Aristavathan ne vielä? Jokainen vessassa käynti on kauhua. Pelkään kaikkea irrationaalista – en uskalla harrastaa seksiä ja ennen jokaista suupalaa mietin, voiko tätä syödä. Jos ei kahvia eikä teetä, niin entä kaakao?

On liikuttavaa, kuinka vuolaasti asiasta tietävät läheisimmät ystäväni iloitsevat puolestamme, mutta minua lähinnä hävettää puhua raskaudesta. Tuntuu kuin jäisi kiinni vihkisormuksen käytöstä ennen hääpäivää. Se tuottaa varmaan huonoa onneakin.

Tuijotan kalenteria ja päivää, jolloin kymmenen viikkoa on täynnä. Eikö silloin pitäisi voida jo hiukan huokaista. Mutta siihen on ikuisuus. Edes varhaisultra, mutta siihenkin on vielä 18 päivää. Etsin sormet täristen netistä tilastoja siitä, kuinka todennäköisiä keskenmeno, tuulimuna- tai kohdunulkopuolinen raskaus meidän tapauksessamme ovat. Lopulta takerrun neuvolan ajanvarauksen rouvan rutiininomaisesti lausahtamaan onnitteluun kuin lupaukseen: ehkä hän oikeasti uskoo, että kaikki menee hyvin.

Nyt istun yksin mökillä pikkuhiljaa sammuvan takkatulen ääressä ja olen onnellinen. Olemme lähempänä unelmaa kuin koskaan aikaisemmin. Tällä hetkellä meitä on ainakin jonkun mittapuun mukaan kolme. Olen täynnä kiitollisuutta. Jumala tai mikä liet, anna tämän onnistua.

Kuinka vietätte hääpäiväänne?

Lapsettomuus ei tunnu enää niin pahalta. Tiedän, että tuska voi vielä palata, ehkä entistä pahempana, mutta jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, että olen käsitellyt ja siirtänyt syrjään jonkun palasen surusta. En ole luopunut toivosta, mutta on alkanut tuntua, että voin löytää keinot selvitä lapsettomuudesta, vaikka se olisi lopullista.

Olen ehkä itse päässyt vaikeimman yli, mutta mieheni tuntuu vasta aloittelevan asian käsittelemistä. Näen sen kaikesta. Hänen tavastaan katsoa vieraita lapsia. Siitä, minkälaisin sanoin hän puhuu hoidoistamme vanhemmilleen. Kuinka hän valvoo koko yön kylässä olevan sukulaislapsen vieressä. Voi toki myös olla, että vain näen asiat ympärilläni selvemmin nyt, kun itsesääli ei sumenna näkökykyäni.

Mieheni ahdistuksen edessä olen täysin avuton. Yritän ja haluan olla hänen tukenaan, mutta pelkään, etten tiedä, miten ja milloin minua tarvitaan. Pelkään, ettei hän uskalla purkaa minulle kokemaansa surua, nyt kun minä olen viimein päässyt jaloilleni.

Tietysti on yksinkertaisesti raastavaa aistia, että toinen kärsii, mutta pelkoni on myös itsekästä. Nyt meillä menee hyvin ja jaamme kaiken. Kuitenkin pelkään, että jään lopulta yksin. Pelkään, että jonain päivänä mieheni haluaa enemmän lasta kuin lasta minun kanssani. Että lapsitoive ylittää tärkeydessään meidät.

Eilisessä punktiossa tyhjennettiin 24 rakkulaa, joista neljässätoista oli solu. Huomenna kuullaan tuomio ja tehdään toivottavasti tuoresiirto. Tänään vietän sairaslomapäivää kuunnellen Wagnerin Tannhäuserin alkusoittoa. Se oli häämarssimme tasan kolme vuotta sitten.

Syytön

Aiemmin, kun näin uimahallissa odottajia (siellähän kaikki muut uimarit ovat aina raskaana), mietin, onkohan minunkin mahani sitten tuollainen vai sittenkin ehkä tuollainen hiukan lättänämpi, leveä malli? Lapsiperheen isää seuraillessani vertasin häntä mielikuvieni kohtaamiseen mieheni ja tulevan esikoisemme välillä. Pystyin näkemään meidät samassa tilanteessa, kysymys kuului vain, kuinka pian.

Nyttemmin olen huomannut, etten osaa enää samaistua ratikassa lastenvaunujen kanssa taistelevaan väsyneeseen äitiin. Raskaana olevien ähkinä tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta, muiden elämältä. Vieraantuminen koko vauva-ajatuksesta on saanut minut tivaamaan itseltäni selitystä. Miksi juuri meidän pitäisi saada lapsi?

Kysymys on epäreilu ja järjetön. Minulla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista syytä haluta lapsia. Minulle ja miehelleni oli vain itsestään selvää, että haluamme isomman perheen.

Voiko lapsenhankinnalle edes olla mitään oikeasti pätevää perustetta? Hoivausvietti (hoituu huomattavasti helpommin hankkimalla vaikkapa marsun) tai geenien pakonomainen säilyttäminen (come on, ihminen ei ole apina ja kernaasti minulle kelpaisi myös adoptiolapsi) ovat naiiviudessaan ja primitiivisyydessään lähinnä huvittavia selityksiä. Vanhuuden turva ja jäljen jättäminen maailmaan – juu, toki ne ovat asioita, joista lapseton pelkää jäävänsä paitsi, mutta ovatko ne siltikään varsinaisia syitä päätökselle hankkia lapsi? Valinta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät – jota harva kai syyksi myöntäisikään – ei myöskään oikein tyydytä järjellisenä perusteluna.

Luomuna lapsen saavat, eli suurin osa ihmisistä, joutuvat harvoin tällaisen kysymyksen eteen. Hoitojen avulla lasta yrittävät saavat paljon useammin perustella lapsenkaipuutaan – jos ei muille, niin itselleen. Kesällä katsomassani (valitettavasti Areenasta jo poistuneessa) Hartain toive -sarjan neljännessä jaksossa tätä pohdittiin itsekkyyden näkökulmasta: onko lapsenhankinta itsekästä, ja jos on, onko se itsekkäämpää, jos siihen vieläpä upotetaan tuhansia euroja julkista(kin) rahaa ja riskeerataan terveys hedelmöityshoidoilla?

Pidän naurettavana fatalistista ajatusta, ettei meidän vain ”olisi tarkoitettu” saavan lapsia, jos emme saa niitä luomuna (oivana vastauksena tähän toimii muistaakseni Toiveissa joskus ammoin esittämä silmälasivertaus). Kuitenkin kuin varkain mieleeni tuon tuosta hiipii ajatus siitä, ettei minulla ole riittävää syytä jatkaa hoitoja. Voiko tosiaan olla niin, ettei tälle, yhdelle elämän tärkeimmistä valinnoista, vain ole eikä tarvitsekaan olla mitään syytä?

Carpe diem – takerru hetkeen

Eila Tiainen kuvaa Ei kenenkään äiti -kirjassa, ja myös kirjan julkaisuaikoihin antamassaan haastattelussa, tärkeänä lapsettomuuden hyväksymiseen liittyvänä oivalluksenaan sitä, ettei kenelläkään lopulta ole muuta kuin tämä käsillä oleva hetki: eilinen on mennyttä ja huominen arvoitus meille kaikille. Olenkin viime aikoina pohtinut hetkeen tarttumista. Lapsettomuusajatukset tuntuvat kietoutuvan kahdenlaiseen vastakkaiseen tapaan ajatella aikaa ja elämää: olemiseen ja elämiseen juuri nyt sekä toisaalta elämän tarkasteluun jatkumona, jossa tämä päivä ei ole kuin yksi muiden joukossa.

Voin kyllä kuvitella hyviä arjen hetkiä ja monia hienoja juttuja, joita voi tehdä ilman lapsiakin, mutta lapsettomuus ahdistaa eniten silloin, kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, joka näistä yksittäisistä hetkistä muodostuu. Suuri lapsenkaipuu iskee esimerkiksi silloin, kun katselen maalla lapsuuden pihapiirissäni mummin pienenä istuttamaa tammea. Silloin löydän itseni taas kerran siitä samasta tilanteesta, samassa paikassa, samassa hetkessä, saman maiseman äärellä. Harvemmin lapsettomuus kuristaa vaikkapa matkustaessa, jonain uniikkina hetkenä, kun kaikki on uutta ja erilaista – paikassa, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja johon en todennäköisesti koskaan enää palaa. Silloin on helpompi unohtaa eilisensä ja huomisensa ja olla vain siinä.

Tuskin kukaan on puhtaasti hetkessä eläjä, eikä liene niitäkään, jotka joka hetki mieltäisivät elämänsä kokonaisuutena. Elämä ilman pidemmän aikavälin suunnitelmia ja unelmia olisi helposti merkityksetöntä – joku voisi jopa sanoa sietämättömän kevyttä – kun taas vastakkainen johtaisi ainakin ylenpalttiseen pateettisuuteen.

Luulen, että Tiainen on oikeassa siinä, että voisin ainakin näin akuutisti helpottaa lapsenkaipuutani, jos osaisin useammin irrottautua elämän painosta ja elää vain tätä käsillä olevaa hetkeä. En kuitenkaan ole lapsettomuuden käsittelyssäni vielä niin pitkällä, että se auttaisi minua hyväksymään asian pidemmällä tähtäimellä: ainakaan tällä hetkellä minusta ei tunnu, että minun elämäni voisi kiikkustuolista taaksepäin katsoen näyttää kokonaiselta, jos en olisi tullut kokeneeksi vanhemmuutta. Mutta kokonaisuuden kannaltahan tämä kaikki on pelkkää arvailua.

Oikeutettu katkeruus

Sain maanantaina negatiivisen testituloksen. Itkettyämme asiaa yhdessä aamupäivän ajan, se ei tuntunut oikein miltään, yhtä tyhjältä ja mitäänsanomattomalta kuin testinäyttöön ilmestynyt tyly teksti.

Tänään esiin tuli ensimmäinen voimakas tunne. Se oli katkeruus. Kaupungin täyttäneiden lapsiperheiden seassa pari tuntia pyörittyäni kuuntelin linja-autossa vartin harvinaisen rumalla sirkkeliäänellä kitissyttä pikkulasta. ”Olipas ärsyttävä kakara, tuollaiset toimivat kävelevinä ehkäisymuistutuksina”, kuulin hölisevämme ystävieni kanssa bussista ulos astuttuamme.

Joskus päästän suustani tahallani tuollaisia lausahduksia. Haluan ottaa itselleni oikeuden asettua tämän tilanteen ulkopuolelle: vihata lapsia, niiden vanhempia ja kaikkea räkää, paskaa ja ininää, mitä niihin liittyy.

Olen kuullut erään suomalaisessa yliopistomaailmassa merkittävällä pallilla istuvan naisen lausuneen puolijulkisesti, ettei nainen, jolla on lapsia, voi menestyä akateemisessa tutkimustyössä. Väite on tietysti mieletön. Se voi toki olla esimerkki kyseisellä alalla kukoistavasta oman työn ja saavutusten glorifioinnista tai vaihtoehtoisesti Suomessakin huolestuttavalla tavalla esiin pulpahtelevasta uuskonservatiivisesta perhekäsityksestä, jota tosin tässä tapauksessa pitäisin jokseenkin yllättävänä.

Minusta on alkanut tuntua yhä todennäköisemmältä, että tämän kaltaisia idioottimaisuuksia päästävät suustaan lapsettomuudestaan katkeroituneet ihmiset. Jollain säälinsekaisella tavalla olen alkanut nähdä siinä jotain ymmärrettävää, oikeutettua.

Nyt jatkamme hiljaa eteenpäin. Voin vain odottaa, että pääsisin tästä kuluttavasta ja turhauttavasta katkeruuden aallosta. Se on viimeinen tunne, jota toivoisin itselleni tai kenellekään muulle. Kunpa se muuttuisi – vaikka sitten suruksi.

Lapsettomuustuokioita

Punktion jälkeiset päivät menivät lepäillessä. Vaikken ollut erityisen kipeä, lapsettomuusjutut hallitsivat mieltäni ja annoin itselleni luvan velloa niissä aivan täysillä. Se tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Luulen, että olen oppinut antamaan vaikeille asioille niiden vaatiman huomion.

Edellinen kriisi elämässäni oli kun tapasin nykyisen mieheni ja erosin aiemmasta avopuolisostani kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuo on edelleen sumea ajanjakso päässäni, pinnalla olivat niin ristiriitaiset tunteet – toisaalta rakastuminen ja ensiaskeleet uudessa suhteessa, toisaalta eroamisen piina. Minulle tuossa erossa pahinta oli ehkä se, että jouduin hyväksymään itseni petturina ja jättäjänä, joka satuttaa läheistä ihmistään, ja vieläpä moraalittomasti hyppää heti uuteen suhteeseen. Yritin sulkea silmäni ja korvani noilta tunteilta, ja puskin verenmaksu suussa eteenpäin. Kävin kuitenkin syyllisyyden tunteita läpi vuosia.

Lapsettomuuskriisissä olen halunnut antaa suremiselle ja pettymyksille niiden tarvitseman ajan. Enkä tarkoita vain sitä, että antaisin ajan kulua ja tuntemusten laimentua sen myötä, vaan ihan oikeasti kalenterin tyhjentämistä toisinaan vain vatvoakseni asiaa kaikessa rauhassa. Tietenkään ei ole hyvä sulkeutua muusta maailmasta ja jäädä kahdeksi vuodeksi kotiin (tai nettiin) rypemään itsesäälissä, mutta liian usein surevia ihmisiä hoputetaan täyttämään mielensä jollain muulla, unohtamaan ja jatkamaan elämäänsä. Omalla kohdallani toimii paremmin se, että suren suruni silloin, kun siltä tuntuu, ja toisinaan ihan tarkoituksella varaan illan tai kaksi vain näille ajatuksille. Sitten mieleen mahtuu muita ajatuksia muina päivinä.

Surun aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. Viime torstaina siirrettiin ainokainen alkiomme, pakkaseen meillä ei jäänyt mitään. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme kuitenkin mieheni kanssa molemmat täynnä toivoa. Ensi maanantaina on lääkärin määräämä testipäivä (eikö ole aika aikainen, 11. päivä siirrosta ja 14. punktiosta?). Minulla alkaa loma ja peruin alkuviikolle suunnittelemani kurssin. Mikä tahansa tulos onkin, haluan ottaa uutisen vastaan kaikessa rauhassa.