lauantai 1. syyskuuta 2012

Syytön


Aiemmin, kun näin uimahallissa odottajia (siellähän kaikki muut uimarit ovat aina raskaana), mietin, onkohan minunkin mahani sitten tuollainen vai sittenkin ehkä tuollainen hiukan lättänämpi, leveä malli? Lapsiperheen isää seuraillessani vertasin häntä mielikuvieni kohtaamiseen mieheni ja tulevan esikoisemme välillä. Pystyin näkemään meidät samassa tilanteessa, kysymys kuului vain, kuinka pian.

Nyttemmin olen huomannut, etten osaa enää samaistua ratikassa lastenvaunujen kanssa taistelevaan väsyneeseen äitiin. Raskaana olevien ähkinä tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta, muiden elämältä. Vieraantuminen koko vauva-ajatuksesta on saanut minut tivaamaan itseltäni selitystä. Miksi juuri meidän pitäisi saada lapsi?

Kysymys on epäreilu ja järjetön. Minulla ei ole ikinä ollut mitään varsinaista syytä haluta lapsia. Minulle ja miehelleni oli vain itsestään selvää, että haluamme isomman perheen.

Voiko lapsenhankinnalle edes olla mitään oikeasti pätevää perustetta? Hoivausvietti (hoituu huomattavasti helpommin hankkimalla vaikkapa marsun) tai geenien pakonomainen säilyttäminen (come on, ihminen ei ole apina ja kernaasti minulle kelpaisi myös adoptiolapsi) ovat naiiviudessaan ja primitiivisyydessään lähinnä huvittavia selityksiä. Vanhuuden turva ja jäljen jättäminen maailmaan – juu, toki ne ovat asioita, joista lapseton pelkää jäävänsä paitsi, mutta ovatko ne siltikään varsinaisia syitä päätökselle hankkia lapsi? Valinta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät – jota harva kai syyksi myöntäisikään – ei myöskään oikein tyydytä järjellisenä perusteluna.

Luomuna lapsen saavat, eli suurin osa ihmisistä, joutuvat harvoin tällaisen kysymyksen eteen. Hoitojen avulla lasta yrittävät saavat paljon useammin perustella lapsenkaipuutaan – jos ei muille, niin itselleen. Kesällä katsomassani (valitettavasti Areenasta jo poistuneessa) Hartain toive -sarjan neljännessä jaksossa tätä pohdittiin itsekkyyden näkökulmasta: onko lapsenhankinta itsekästä, ja jos on, onko se itsekkäämpää, jos siihen vieläpä upotetaan tuhansia euroja julkista(kin) rahaa ja riskeerataan terveys hedelmöityshoidoilla?

Pidän naurettavana fatalistista ajatusta, ettei meidän vain ”olisi tarkoitettu” saavan lapsia, jos emme saa niitä luomuna (oivana vastauksena tähän toimii muistaakseni Toiveissa joskus ammoin esittämä silmälasivertaus). Kuitenkin kuin varkain mieleeni tuon tuosta hiipii ajatus siitä, ettei minulla ole riittävää syytä jatkaa hoitoja. Voiko tosiaan olla niin, ettei tälle, yhdelle elämän tärkeimmistä valinnoista, vain ole eikä tarvitsekaan olla mitään syytä?

5 kommenttia:

  1. Hei, Liia! Sitä mieltä olen, ettei tarvitse olla syytä. Eikä välttämättä olekaan, se tarve saada lapsia hoivattavaksi on nyt vain niin sisäänrakennettuna meissä, ei sitä pysty selittämään. Eikä mielestäni tarvitsekaan - ei luomusti raskautuneiden, eikä meidän muidenkaan :) Ihmiskunnan kuuluu lisääntyä ja jatkaa olemistaan, ja joko huolehtia biologisesta jälkikasvusta, tai pienokaisista, jotka ovat jääneet huolenpitoa vaille. Ja kyllä, ihminen toteuttaa tarpeitaan itsekkäästi - olisi tietysti hienoa ja jalosydämistä ajatella liikakansoitusta ja jättää tekemättä lisää lapsia maailmaan, mutta kun se tunne ja tarve vain on niin voimakas... (Ja adoptio on niin hidas prosessi, että ikävä kyllä voi monelta jäädä ihan senkin takia toteuttamatta ja moni pikkuinen joutuu odottamaan vanhempiaan vielä pidempään). Suuria kysymyksiä, mutta jokainen tietää omat vastauksensa sydämessään.

    Hurjasti onnea suuren onnen tavoitteluun!!!
    Kyllä se vielä onnistuu <3

    VastaaPoista
  2. Nuo sinun ajatukset on kyllä tosi tutun kuuloisia (etenkin kun kävin lukemassa vanhaa blogiani - Valo tunnelin päässä on säästösyistä sammutettu ja sitä ahdistusta, jota sinne kirjoitin ennen plussaa )
    Toivottavasti kaikki on hyvin.

    <3

    VastaaPoista
  3. Hei! Tupsahdin blogiisi sitä tavallista reittiä eli toisen blogin kautta. Samassa veneessä ollaan.

    Minusta taas lasten hankkiminen pitää perustella. Olemmekin käyneet tästä keskusteluja miehen kanssa. Etenkin jos ja kun hoitoihin lähdetään, niin haluan että asia on selvänä mielessä: miksi vaarannan terveyteni? Haluammeko lapsia paikkaamaan tyhjää koloa parisuhteessa? Ei kelpaa, korjatkaa parisuhde. Haluanko täyttää jonkun tyhjän kohdan omassa elämässäni? Ei käy, hanki uusi harrastus. Olenko kyllästynyt työhöni? Tiedät jo vastauksen, vaihda työtä.

    Sitten kun nuo edellä olevat on korjattu, jää jäljelle ihana parisuhde ihanan ihmisen kanssa, ja uteliaisuus siitä, millainen ihminen meille syntyisi ja millaista olisi seurata kun hän kasvaa ja kehittyy... Se kelpaa meille syyksi.

    VastaaPoista
  4. Mäkin oon ehtinyt tässä vuosien vierähdellessä miettiä syitä lapsen haluamiselle. Mistä se tulee? Mikä se on? Olen jopa keksinyt itselleni käypiä perusteluita mutta en ole missään testannut niiden "vedenpitävyyttä"... Ehkäpä olisi hyödyllistä kirjoittaa niistä joku kerta blogiini. Ainakin tunne elämän jatkuvuudesta olisi yksi syy ja sitten sellainen henkilökohtainen tarve olla oikein todella tärkeä jollekulle. Mun ihmiset lähellä varmasti rakastavat ja ovat rakastaneet mua, mutta mä oon sen suhteen jotenkin skeptinen ja uskon että uudenlainen tarpeeseen perustuva rakkaus omalta lapselta itselle olisi tarpeellinen kokemus. Mutta enpä tiedä tarvitseeko sitä syytä oikeasti alkaa määrittelemään. Tunne voi riittää.

    Onnea vuosipäivänne johdosta!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille teille kommenteistanne. Olen viettänyt blogin suhteen hiljaiseloa edelliset kuukaudet, mutta olen toki huomannut kommenttinne ja ne ovat tuoneet hyvän mielen.

    Onhan noita syitä tosiaan vaikea eritellä, ja fiilikset vaihtelee, tuntuuko siihen olevan tarvetta vai ei. No, kaipa nää on näitä juttuja, joita varsinkin me lapsettomat joudutaan vatvomaan ja harvoin kai niissä mihinkään todelliseen lopputulokseen pääsee.

    Kaikkea hyvää teille kaikille, toivottavasti syide pohtiminen käy meille kaikille turhaksi mahdollisimman pian :-)

    VastaaPoista