Oikeutettu katkeruus

Sain maanantaina negatiivisen testituloksen. Itkettyämme asiaa yhdessä aamupäivän ajan, se ei tuntunut oikein miltään, yhtä tyhjältä ja mitäänsanomattomalta kuin testinäyttöön ilmestynyt tyly teksti.

Tänään esiin tuli ensimmäinen voimakas tunne. Se oli katkeruus. Kaupungin täyttäneiden lapsiperheiden seassa pari tuntia pyörittyäni kuuntelin linja-autossa vartin harvinaisen rumalla sirkkeliäänellä kitissyttä pikkulasta. ”Olipas ärsyttävä kakara, tuollaiset toimivat kävelevinä ehkäisymuistutuksina”, kuulin hölisevämme ystävieni kanssa bussista ulos astuttuamme.

Joskus päästän suustani tahallani tuollaisia lausahduksia. Haluan ottaa itselleni oikeuden asettua tämän tilanteen ulkopuolelle: vihata lapsia, niiden vanhempia ja kaikkea räkää, paskaa ja ininää, mitä niihin liittyy.

Olen kuullut erään suomalaisessa yliopistomaailmassa merkittävällä pallilla istuvan naisen lausuneen puolijulkisesti, ettei nainen, jolla on lapsia, voi menestyä akateemisessa tutkimustyössä. Väite on tietysti mieletön. Se voi toki olla esimerkki kyseisellä alalla kukoistavasta oman työn ja saavutusten glorifioinnista tai vaihtoehtoisesti Suomessakin huolestuttavalla tavalla esiin pulpahtelevasta uuskonservatiivisesta perhekäsityksestä, jota tosin tässä tapauksessa pitäisin jokseenkin yllättävänä.

Minusta on alkanut tuntua yhä todennäköisemmältä, että tämän kaltaisia idioottimaisuuksia päästävät suustaan lapsettomuudestaan katkeroituneet ihmiset. Jollain säälinsekaisella tavalla olen alkanut nähdä siinä jotain ymmärrettävää, oikeutettua.

Nyt jatkamme hiljaa eteenpäin. Voin vain odottaa, että pääsisin tästä kuluttavasta ja turhauttavasta katkeruuden aallosta. Se on viimeinen tunne, jota toivoisin itselleni tai kenellekään muulle. Kunpa se muuttuisi – vaikka sitten suruksi.

Lapsettomuustuokioita

Punktion jälkeiset päivät menivät lepäillessä. Vaikken ollut erityisen kipeä, lapsettomuusjutut hallitsivat mieltäni ja annoin itselleni luvan velloa niissä aivan täysillä. Se tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Luulen, että olen oppinut antamaan vaikeille asioille niiden vaatiman huomion.

Edellinen kriisi elämässäni oli kun tapasin nykyisen mieheni ja erosin aiemmasta avopuolisostani kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuo on edelleen sumea ajanjakso päässäni, pinnalla olivat niin ristiriitaiset tunteet – toisaalta rakastuminen ja ensiaskeleet uudessa suhteessa, toisaalta eroamisen piina. Minulle tuossa erossa pahinta oli ehkä se, että jouduin hyväksymään itseni petturina ja jättäjänä, joka satuttaa läheistä ihmistään, ja vieläpä moraalittomasti hyppää heti uuteen suhteeseen. Yritin sulkea silmäni ja korvani noilta tunteilta, ja puskin verenmaksu suussa eteenpäin. Kävin kuitenkin syyllisyyden tunteita läpi vuosia.

Lapsettomuuskriisissä olen halunnut antaa suremiselle ja pettymyksille niiden tarvitseman ajan. Enkä tarkoita vain sitä, että antaisin ajan kulua ja tuntemusten laimentua sen myötä, vaan ihan oikeasti kalenterin tyhjentämistä toisinaan vain vatvoakseni asiaa kaikessa rauhassa. Tietenkään ei ole hyvä sulkeutua muusta maailmasta ja jäädä kahdeksi vuodeksi kotiin (tai nettiin) rypemään itsesäälissä, mutta liian usein surevia ihmisiä hoputetaan täyttämään mielensä jollain muulla, unohtamaan ja jatkamaan elämäänsä. Omalla kohdallani toimii paremmin se, että suren suruni silloin, kun siltä tuntuu, ja toisinaan ihan tarkoituksella varaan illan tai kaksi vain näille ajatuksille. Sitten mieleen mahtuu muita ajatuksia muina päivinä.

Surun aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. Viime torstaina siirrettiin ainokainen alkiomme, pakkaseen meillä ei jäänyt mitään. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme kuitenkin mieheni kanssa molemmat täynnä toivoa. Ensi maanantaina on lääkärin määräämä testipäivä (eikö ole aika aikainen, 11. päivä siirrosta ja 14. punktiosta?). Minulla alkaa loma ja peruin alkuviikolle suunnittelemani kurssin. Mikä tahansa tulos onkin, haluan ottaa uutisen vastaan kaikessa rauhassa.

Onnistaa, ei onnista, onnistaa...

Follit ja ehkä joku muukin oli kuunnellut rukoukseni ja tänään pääsin viimein hortoilemaan pamipäissäni toimenpidehuoneeseen. Lähes totaalinen oireettomuus ennen punktiota oli saanut minut epätoivon partaalle ja valvoin viime yönä tuntikausia miettien, miksei vieläkään tunnu missään. Klinikalle saapuessani odotukset olivat siis lattianrajassa. Kaipa olen lukenut liikaa kuvauksia pingottuneista vatsoista ja etupainotteisesta kävelystä, sillä lääkäri ei ollut lainkaan huolissaan tuskattomuudestani.

Ja rakkuloita, niitä imettiin 28! Parempi määrä kuin olisin osannut uneksiakaan. Punktion jälkeen leijuin onnesta haaveissani pian pakastimessa odottavat suurperheen ainekset. Optimismi oli kuitenkin ennenaikaista, eipä tule meidän perheestä jalkapallojoukkuetta ainakaan tämän ekan kiekan saaliilla. Solu löytyi vain viidestä rakkulasta. Se on alle viidennes täysikasvuisista folleista. Lieneekö syy lapsettomuuteemme siis tämä vai onko näin surkea lukema kovinkin yleinen? Lääkäri luonnehti tulosta hämmästyttävän huonoksi, mutta enpä siinä morfiinitokkuroissani osannut asiasta sen enempää kysellä.

Jos tuosta onnettomasta porukasta jokunen hedelmöittyy, saati jakautuu, niin torstaina on luvassa tuoresiirto. Aika pessimistinen olo tällä hetkellä, mikä on ristiriitaista. Viime yönä pohdin, muhiiko siellä yhtään rakkulaa ja olisin revennyt riemusta, jos olisin tiennyt, että siellä odottelee viisikin mahdollista kelpoyksilöä. Punktion jälkeen taas olin onneni kukkuloilla. Nyt en uskalla edes ajatella torstaina tulevaa tuomiota. Ounastelen, että tämä on vasta vuoristoradan alkupää, pahin piina lienee vasta edessä.

Fyysisesti olo on hyvä, vaikka pari panadolia olen napsinut menkkamaiseen kipristelyyn. Pahempaa kipua voi tietysti olla vielä edessä, mutta jos näin vähällä pääsen, niin fyysisesti tämä on ollut minulle helppoa.