Onnistaa, ei onnista, onnistaa...

Follit ja ehkä joku muukin oli kuunnellut rukoukseni ja tänään pääsin viimein hortoilemaan pamipäissäni toimenpidehuoneeseen. Lähes totaalinen oireettomuus ennen punktiota oli saanut minut epätoivon partaalle ja valvoin viime yönä tuntikausia miettien, miksei vieläkään tunnu missään. Klinikalle saapuessani odotukset olivat siis lattianrajassa. Kaipa olen lukenut liikaa kuvauksia pingottuneista vatsoista ja etupainotteisesta kävelystä, sillä lääkäri ei ollut lainkaan huolissaan tuskattomuudestani.

Ja rakkuloita, niitä imettiin 28! Parempi määrä kuin olisin osannut uneksiakaan. Punktion jälkeen leijuin onnesta haaveissani pian pakastimessa odottavat suurperheen ainekset. Optimismi oli kuitenkin ennenaikaista, eipä tule meidän perheestä jalkapallojoukkuetta ainakaan tämän ekan kiekan saaliilla. Solu löytyi vain viidestä rakkulasta. Se on alle viidennes täysikasvuisista folleista. Lieneekö syy lapsettomuuteemme siis tämä vai onko näin surkea lukema kovinkin yleinen? Lääkäri luonnehti tulosta hämmästyttävän huonoksi, mutta enpä siinä morfiinitokkuroissani osannut asiasta sen enempää kysellä.

Jos tuosta onnettomasta porukasta jokunen hedelmöittyy, saati jakautuu, niin torstaina on luvassa tuoresiirto. Aika pessimistinen olo tällä hetkellä, mikä on ristiriitaista. Viime yönä pohdin, muhiiko siellä yhtään rakkulaa ja olisin revennyt riemusta, jos olisin tiennyt, että siellä odottelee viisikin mahdollista kelpoyksilöä. Punktion jälkeen taas olin onneni kukkuloilla. Nyt en uskalla edes ajatella torstaina tulevaa tuomiota. Ounastelen, että tämä on vasta vuoristoradan alkupää, pahin piina lienee vasta edessä.

Fyysisesti olo on hyvä, vaikka pari panadolia olen napsinut menkkamaiseen kipristelyyn. Pahempaa kipua voi tietysti olla vielä edessä, mutta jos näin vähällä pääsen, niin fyysisesti tämä on ollut minulle helppoa.