Ristiviestintää

Arvostan ihmisiä, jotka rohkeasti omalla nimellään ja pärställään puhuvat julkisesti lapsettomuudesta ja tekevät tunnetuksi sitä tuskaa, jonka me salanimien takana lymyilevät kirjoittajatkin jaamme. Itse olen huono lapsettomien edustaja. Oikeastaan tekee hallaa meille kaikille lapsettomille, että olen ikinä kertonut asiasta kenellekään.

Tajusin tämän puhuttuani IVF-hoidoista appeni kanssa, joka on sivumennen sanoen oikein sydämellinen ja viisaskin ihminen. Koska hän on lääkäri, on luontevaa keskustella hänen kanssaan tällaisista lääketieteellisistä prosesseista. Mainitsin jotain siitä, kuinka olen kuullut hoitojen olevan henkisesti raskaita. Leukani oli valahtaa sijoiltaan, kun hän mutkattomasti totesi, ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, ”jotkut vaan masentuvat kaikenlaisista asioista”. Ja tarkennukseksi vielä, että äänenpainoista oli varsin helppo päätellä, että nuo jotkut ovat joitain aivan muita kuin me.

No, enpä tuohon osannut juuri mitään virkata, ja puheenaihe vaihtui vikkelästi aidanseipäisiin. Helposti arvattavien ensimmäisten ajatusteni jälkeen ymmärsin kuitenkin armaan appeni reaktion aivan järjelliseksi. Emme me ole koskaan oikeasti kertoneet, kuinka raskasta lapsettomuus meille on ollut.

Olen aina valinnut huolella hetket, jolloin nostan asian esille. Lapsettomuuskuulumisia kertoessani ladon faktat pöytään ilmeettömästi, ohimennen, jopa itseironisesti leikkiä laskien. Osaan sujuvasti kauhistella kalliita lääkkeitä ja ärsyttävää piikittämistä, mutten kuvata puoliakaan siitä pelosta, että tämäkin hoitokierros jää tuloksettomaksi, taas yhdestä askeleesta kohti sitä kauhua, ettei meistä ehkä koskaan tule äitiä ja isää.

Läheiseni tietävät kyllä lapsettomuuden vituttavan, ottavan päähän, ajoittain vievän yöunetkin, mutteivät he tiedä kokonaisista viikonlopuista, jolloin ei jaksa nousta sängystä, toistaan seuraavista illoista tietokoneen ääressä tai mustista öistä, joista ei ole mitään sanottavaa. Kun tulen töihin silmät itkusta turvonneina, työkaverit luulevat minun olevan vain pahassa krapulassa.

Ystävät, sukulaiset – edes lääkärit – eivät näe lävitseni. Jos haluan heidän ymmärtävän suruani, minun olisi pakko osata ja uskaltaa kertoa siitä.

Tällä hetkellä salailuni kohteena on pelonsekainen jännitys. Rakkuloita oli maanantaina kertynyt hyvä määrä, 17. Niistä 14 voisi olla sopivankokoisia punktioon ensi viikon alussa. Jos. Jos se yksi liian iso vaan lopettaisi kasvamisen. Sen on pakko.

Kiitos ymmärryksestä!

Tilanteemme tunteva läheiseni katsoi eilen tarpeelliseksi informoida minua siitä, että oli kuullut naisesta, joka oli pitkään yrittänyt saada lasta eksänsä kanssa, mutta heti tämän vaihdettua miestä tärppäsi. Tämä ja muita mahtavia vinkkejä (?!) ja kommentteja on sadellut siitä asti, kun kerroin toteutumattomista lapsihaaveistamme muutamille ystävilleni.

Klassikko on Feeniksenkin blogissaan kommentoima ”voittehan te adoptoida” -lohdutus, jota minullekin tarjottiin jo hyvissä ajoin ennen lapsettomuustutkimuksia. Mahdollinen vaihtoehto toki, mutta meillä on vielä toistaiseksi haaveena biologinen lapsi. Yksi ystäväni taas muistaa aina mainita sukulaisensa, joka sairastui vakavasti pitkien hedelmöityshoitojen johdosta.

Jo vuosia olen harkinnut kissan hankkimista. Se ei kuitenkaan miellytä kaikkia, ja jotkut rinnastavat lapsen lemmikkiin. ”Hankkikaa mieluummin se lapsi” on tietysti ihan kelpo ohje, etenkin kun on tiedossa, että mainittu ”hankinta” on kovasti työn alla.

Kuolemattomiin kuuluvat myös kommentit ”eihän tuo vielä mitään, tunnen parin, joka yritti kymmenen vuotta…” Toki aina on pahemmassa tilanteessa olevia ihmisiä, ja tunnen usein itseni hölmöksi valittaessani, kun lukemieni blogien kirjoittajissakin on niitä, joiden epätoivo on kestänyt jo monta kertaa kauemmin. Silti vähättely ei ole se, mitä läheisiltään toivoo. Eivätkä myöskään asento- tms. seksivinkit, kiitos. (Myös greippimehu, punaviini ja foolihappo on jo kokeiltu!)

                                                                                                                  

Hyvää tarkoittavien reaktioiden routiminen ja kauhistelu on ilkeää. Ei voi vaatia, että ihmiset, joilla ei ole samanlaista kokemusta, osaisivat eläytyä tuntemuksiini, ja olen taatusti itsekin livauttanut suustani typeryyksiä. Välillä on vaikeaa löytää oikeat sanat tai edes olla hiljaa. Sallin kuitenkin itselleni tämän pienen anonyymin ilkeilyn, koska päin naamaa en osaa kuin hymyillä. Ja onneksi aito myötäeläminen on harvoin sanoista kiinni.