Tilanteemme tunteva läheiseni katsoi eilen tarpeelliseksi informoida minua siitä, että oli kuullut naisesta, joka oli pitkään yrittänyt saada lasta eksänsä kanssa, mutta heti tämän vaihdettua miestä tärppäsi. Tämä ja muita mahtavia vinkkejä (?!) ja kommentteja on sadellut siitä asti, kun kerroin toteutumattomista lapsihaaveistamme muutamille ystävilleni.
Klassikko on Feeniksenkin blogissaan kommentoima ”voittehan te adoptoida” -lohdutus, jota minullekin tarjottiin jo hyvissä ajoin ennen lapsettomuustutkimuksia. Mahdollinen vaihtoehto toki, mutta meillä on vielä toistaiseksi haaveena biologinen lapsi. Yksi ystäväni taas muistaa aina mainita sukulaisensa, joka sairastui vakavasti pitkien hedelmöityshoitojen johdosta.
Jo vuosia olen harkinnut kissan hankkimista. Se ei kuitenkaan miellytä kaikkia, ja jotkut rinnastavat lapsen lemmikkiin. ”Hankkikaa mieluummin se lapsi” on tietysti ihan kelpo ohje, etenkin kun on tiedossa, että mainittu ”hankinta” on kovasti työn alla.
Kuolemattomiin kuuluvat myös kommentit ”eihän tuo vielä mitään, tunnen parin, joka yritti kymmenen vuotta…” Toki aina on pahemmassa tilanteessa olevia ihmisiä, ja tunnen usein itseni hölmöksi valittaessani, kun lukemieni blogien kirjoittajissakin on niitä, joiden epätoivo on kestänyt jo monta kertaa kauemmin. Silti vähättely ei ole se, mitä läheisiltään toivoo. Eivätkä myöskään asento- tms. seksivinkit, kiitos. (Myös greippimehu, punaviini ja foolihappo on jo kokeiltu!)
Hyvää tarkoittavien reaktioiden routiminen ja kauhistelu on ilkeää. Ei voi vaatia, että ihmiset, joilla ei ole samanlaista kokemusta, osaisivat eläytyä tuntemuksiini, ja olen taatusti itsekin livauttanut suustani typeryyksiä. Välillä on vaikeaa löytää oikeat sanat tai edes olla hiljaa. Sallin kuitenkin itselleni tämän pienen anonyymin ilkeilyn, koska päin naamaa en osaa kuin hymyillä. Ja onneksi aito myötäeläminen on harvoin sanoista kiinni.
