Näin piinailun lomassa olemme mieheni kanssa pohdiskelleet vanhemmuuden ihanteita niin kuin ainoastaan pikkuhiljaa katkeroituva lapseton voi – miten paljon parempia vanhempia me olisimme. Kävin peräkkäisinä päivinä ihailemassa kahden ystäväni alle parivuotiaita lapsia ja sain samalla aimo latauksen lapsellisuuden autuutta ja vähän epäautuuttakin. Lapsen kanssa eläville aktiivinen huolenaihe on se, kuinka olla hyvä vanhempi (aah, meillä on niin helppoa: olemme täydellisiä tulevia vanhempia ainakin toiveissa olevan lapsen syntymään asti!), ja tästä ystävilläni oli täsmälleen päinvastaiset näkemykset.
En nyt ruodi sen tarkemmin uraäidiksi lokeroituvan rationaalisen tehotädin ja yksisilmäisesti lapsensa napaan tuijottavan hörhö-mamman äitiyskäsityksiä. Tiedän kyllä, ettei minulla ennen oman lapsen syntymää voi olla mitään käsitystä mistään vanhemmuuteen liittyvästä, siitä lapselliset muistavat muistuttaa. Lapsiperheiden dynamiikkaa tarkkailemalla meille on kuitenkin kertynyt jo aika lista siitä, minkälaisia vanhempia meistä ei koskaan tule.
Ainakaan en tahdo olla äiti, joka jää vuosiksi kotiin ja riutuneena marttyyrina marisee urotekonsa raskautta. Kukin tekee elämäntilanteensa rajoissa ratkaisunsa sen suhteen, missä vaiheessa vie lapsensa päivähoitoon. En lähde etukäteen edes arvailemaan, kuinka kauan itse haluaisin tai voisin hoitaa lasta kotona, ties vaikka intoutuisin kokonaan kotiäidiksi. Yleispätevää, kaikkien lasten kannalta parasta ihannetta en usko tässä asiassa olevan, ja pienten lasten kanssa eläminen lienee raskasta myös (ja itse asiassa ennen kaikkea) työssäkäyville vanhemmille.
Tällä hetkellä kestovaippailu ja muu ekovauvailu vaikuttavat meidän jutulta, tosin en vanno sen nimeen ennen kuin asiaa on päästy käytännössä kokeilemaan. Saarnaaminen suuntaan tai toiseen tai mitalien vaatiminen tässäkään asiassa on meidän lapsettomien raadissa jyrkästi tuomittua. Totta kai hyviä käytäntöjä kannattaa mainostaa FB-kavereille, mutta olen huomannut, että yleensä asiasta vähiten vauhkoavat ovat niitä, jotka jaksavat luomuilla ihan IRL.
Tärkein tavoitteeni on kuitenkin se, että pystyisin, lapsesta huolimatta ja juuri hänen takiaan, pitämään kaaoksen poissa kotoamme. En puhu nyt siisteydestä, enkä kurinalaisesta allakasta. Minä en haluaisi, että elämästäni tulisi hallitsematonta härdelliä, jossa kenelläkään ei ole aikaa tai voimia ajatella ja olla oikeasti läsnä.
Ja lapsettomuuden kokeneena vielä yksi lupaus tulevaisuuden (jos Luoja suo…) vanhempana: en IKINÄ syyllisty sellaisiin ajattelemattomuuksien klassikoihin kuten ”kyllä säkin sitten lapsen myötä ymmärrät, mitä elämä oikeasti on.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti