Haaveilu kannattaa

Vielä eilen olin varma, että tässä kuussa plussa tulee. Lievää lämmönnousua, vilua, väsymystä, nenän tukkoisuutta ja alavatsakipuja sekä selän jomotusta – huolellisen googlailun tuloksena sain diagnosoitua senkin raskausoireeksi. Mieheni oli innoissaan ja kävi kotimatkalla hakemassa kourallisen raskaustestejä (vain mies voi löytää apteekista niin kummallisen merkkisiä testejä). Kipujen yllyttyä ”hiukan” normaalia alkuraskautta pahemmiksi syy löytyi terveyskeskuksen yöpäivystyksessä: munuaistasolle levinnyt virtsatieinfektio. Ja miehen hakemia raskaustestejä ei taideta tässä kuussa tarvita.

Kuten aiemmin kirjoitin, näin joulun alla annoin itselleni erikoisluvan optimismiin. Vaikka toivo osoittautui todennäköisesti turhaksi, oli se palkitseva kokeilu. Oli ihanaa pari viikkoa haaveilla lapsesta ja siitä, mitä kaikkea mahtavaa siihen liittyisi. Pitkästä aikaa lapsiasiaan liittyi meidänkin kohdallamme jotain positiivista. Muiden lapset tuntuivat erityisen suloisilta. Sisustin pientä kotiamme ja mietin, että ainakin jonkin aikaa mahtuisimme tänne kolmistaankin. Ensi jouluna vauvamme olisi jo melkein neljä kuukautta! Unelmoimme yhdessä uudella sohvallamme loikoillen.

Pettymys oli suuri, kuten se on niinäkin kuukausina, jolloin yritän varautua siihen toivoa säästellen. Aina se on pieni maailman romahtaminen, hetkeen maailmassa ei ole mitään muuta. Tuntuu mahdottomalta, että onni ikinä tulisi osumaan meidän kohdallemme ja kaikki on merkityksetöntä. Jostain kummasta se toivo on kuitenkin aina parissa viikossa syntynyt uudelleen. Ja sitten pitää antaa mennä, molempien: yhteinen unelma yhdistää enemmän kuin yhteinen suru. Ehkäpä kokeilemme optimismia joskus toistekin. Mutta ensin täytyy antaa surun tulla.

PS. Onko kenelläkään kokemusta toistuvista virtsatieinfektioista ja tietoa niiden yhteydestä lapsettomuuteen? Tiedustelen toki asiaa myös lääkäriltämme, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne.