Kuviteltuja kohtalotovereita

Sain mieheni lupaamaan, ettei minua enää rangaista tällaisilla jouluilla niin kauan kuin meillä ei ole omia lapsia. Sukulaislapset ovat edelleen ihania, mutta matkustan mieluummin vaikkapa Kanarialle kuin kuuntelen isyyshormoneissaan pörrääviä sukulaisia ja heidän kasvatusideologioitaan useita päiviä ilman mahdollisuutta paeta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja odotan kauhusta jäykkänä hentoisen kuoreni lopullisesti murentavaa kommenttia. Pelko saa minut aggressiiviseksi ja puolustuskannalle silloinkin, kun puheenaihe ei millään lailla sivua lapsia.

Katkeruus toimii kummallisella logiikalla. Kun tänään pääsin pakenemaan jouluhelvettiä alennusmyyntihelvetteihin, perässäni rekkejä selaili perhe, jonka kurittomia lapsia äiti joutui jatkuvasti ojentamaan. Kuuntelin räpätystä ärsyyntyneenä, tanssisivat nyt saatana iloisesti kotona kuusen ympärillä ja antaisivat minun olla rauhassa edes naistenvaateliikkeessä. Kääntyessäni ympäri huomasin seikan, joka sai huojennuksen aallon kulkemaan lävitseni: aivan selkeästi adoptoituja. Tunsin syvää myötätuntoa yhtäkkiä yllättävän mukavan oloista perheenäitiä kohtaan.

Samantapainen ilmiö syntyy lapsettomuuspolin odotushuoneessa. Tunnen kummallista yhteenkuuluvuutta täysin vieraiden ihmisten kanssa. En tiedä heidän tarinoistaan mitään, mutta on helpottavaa istua keskellä ihmisiä, jotka todennäköisesti kuuntelevat samanlaisia tölväyksiä ja kokevat samaa raastavaa kateutta kuin me. Kerrankin paikalla on huoneellinen ihmisiä, jotka eivät luule, että viittaan inssillä autokoulun loppukokeeseen, eivätkä tarjoa stressaamisen lopettamista lääkkeeksi lapsettomuuteen.

Ystävistäni kukaan ei kärsi lapsettomuudesta. Tutut, joiden epäilen kokevan tai kokeneen samanlaista, ovat juuri sen verran tuntemattomia, etten osaa ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan. Satunnaisten – kuvitteellisten ja todellisten – kohtaamisten lisäksi blogit ovat ainoa kontaktini muihin lapsettomiin. On voimauttavaa kokea, että joku muu käy läpi samanlaista ja selviytyy siitä. Se saa uskomaan, että mekin voimme selvitä. Vaikka tällä hetkellä ei tunnu siltä.

Haaveilu kannattaa

Vielä eilen olin varma, että tässä kuussa plussa tulee. Lievää lämmönnousua, vilua, väsymystä, nenän tukkoisuutta ja alavatsakipuja sekä selän jomotusta – huolellisen googlailun tuloksena sain diagnosoitua senkin raskausoireeksi. Mieheni oli innoissaan ja kävi kotimatkalla hakemassa kourallisen raskaustestejä (vain mies voi löytää apteekista niin kummallisen merkkisiä testejä). Kipujen yllyttyä ”hiukan” normaalia alkuraskautta pahemmiksi syy löytyi terveyskeskuksen yöpäivystyksessä: munuaistasolle levinnyt virtsatieinfektio. Ja miehen hakemia raskaustestejä ei taideta tässä kuussa tarvita.

Kuten aiemmin kirjoitin, näin joulun alla annoin itselleni erikoisluvan optimismiin. Vaikka toivo osoittautui todennäköisesti turhaksi, oli se palkitseva kokeilu. Oli ihanaa pari viikkoa haaveilla lapsesta ja siitä, mitä kaikkea mahtavaa siihen liittyisi. Pitkästä aikaa lapsiasiaan liittyi meidänkin kohdallamme jotain positiivista. Muiden lapset tuntuivat erityisen suloisilta. Sisustin pientä kotiamme ja mietin, että ainakin jonkin aikaa mahtuisimme tänne kolmistaankin. Ensi jouluna vauvamme olisi jo melkein neljä kuukautta! Unelmoimme yhdessä uudella sohvallamme loikoillen.

Pettymys oli suuri, kuten se on niinäkin kuukausina, jolloin yritän varautua siihen toivoa säästellen. Aina se on pieni maailman romahtaminen, hetkeen maailmassa ei ole mitään muuta. Tuntuu mahdottomalta, että onni ikinä tulisi osumaan meidän kohdallemme ja kaikki on merkityksetöntä. Jostain kummasta se toivo on kuitenkin aina parissa viikossa syntynyt uudelleen. Ja sitten pitää antaa mennä, molempien: yhteinen unelma yhdistää enemmän kuin yhteinen suru. Ehkäpä kokeilemme optimismia joskus toistekin. Mutta ensin täytyy antaa surun tulla.

PS. Onko kenelläkään kokemusta toistuvista virtsatieinfektioista ja tietoa niiden yhteydestä lapsettomuuteen? Tiedustelen toki asiaa myös lääkäriltämme, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne.

Me tulevat mallivanhemmat

Näin piinailun lomassa olemme mieheni kanssa pohdiskelleet vanhemmuuden ihanteita niin kuin ainoastaan pikkuhiljaa katkeroituva lapseton voi – miten paljon parempia vanhempia me olisimme. Kävin peräkkäisinä päivinä ihailemassa kahden ystäväni alle parivuotiaita lapsia ja sain samalla aimo latauksen lapsellisuuden autuutta ja vähän epäautuuttakin. Lapsen kanssa eläville aktiivinen huolenaihe on se, kuinka olla hyvä vanhempi (aah, meillä on niin helppoa: olemme täydellisiä tulevia vanhempia ainakin toiveissa olevan lapsen syntymään asti!), ja tästä ystävilläni oli täsmälleen päinvastaiset näkemykset.

En nyt ruodi sen tarkemmin uraäidiksi lokeroituvan rationaalisen tehotädin ja yksisilmäisesti lapsensa napaan tuijottavan hörhö-mamman äitiyskäsityksiä. Tiedän kyllä, ettei minulla ennen oman lapsen syntymää voi olla mitään käsitystä mistään vanhemmuuteen liittyvästä, siitä lapselliset muistavat muistuttaa. Lapsiperheiden dynamiikkaa tarkkailemalla meille on kuitenkin kertynyt jo aika lista siitä, minkälaisia vanhempia meistä ei koskaan tule.

Ainakaan en tahdo olla äiti, joka jää vuosiksi kotiin ja riutuneena marttyyrina marisee urotekonsa raskautta. Kukin tekee elämäntilanteensa rajoissa ratkaisunsa sen suhteen, missä vaiheessa vie lapsensa päivähoitoon. En lähde etukäteen edes arvailemaan, kuinka kauan itse haluaisin tai voisin hoitaa lasta kotona, ties vaikka intoutuisin kokonaan kotiäidiksi. Yleispätevää, kaikkien lasten kannalta parasta ihannetta en usko tässä asiassa olevan, ja pienten lasten kanssa eläminen lienee raskasta myös (ja itse asiassa ennen kaikkea) työssäkäyville vanhemmille.

Tällä hetkellä kestovaippailu ja muu ekovauvailu vaikuttavat meidän jutulta, tosin en vanno sen nimeen ennen kuin asiaa on päästy käytännössä kokeilemaan. Saarnaaminen suuntaan tai toiseen tai mitalien vaatiminen tässäkään asiassa on meidän lapsettomien raadissa jyrkästi tuomittua. Totta kai hyviä käytäntöjä kannattaa mainostaa FB-kavereille, mutta olen huomannut, että yleensä asiasta vähiten vauhkoavat ovat niitä, jotka jaksavat luomuilla ihan IRL.

Tärkein tavoitteeni on kuitenkin se, että pystyisin, lapsesta huolimatta ja juuri hänen takiaan, pitämään kaaoksen poissa kotoamme. En puhu nyt siisteydestä, enkä kurinalaisesta allakasta. Minä en haluaisi, että elämästäni tulisi hallitsematonta härdelliä, jossa kenelläkään ei ole aikaa tai voimia ajatella ja olla oikeasti läsnä.

Ja lapsettomuuden kokeneena vielä yksi lupaus tulevaisuuden (jos Luoja suo…) vanhempana: en IKINÄ syyllisty sellaisiin ajattelemattomuuksien klassikoihin kuten ”kyllä säkin sitten lapsen myötä ymmärrät, mitä elämä oikeasti on.”

Ken pulloon tarttuu...

Inssin jälkeinen optimismi ja sarja ”lapsettomuuden positiivisia puolia”, osa 1: pitkittynyt vauvanhankintaprojekti on muuttanut suhdettani alkoholiin ehkä syvemmin kuin raskauden myötä koittanut tipattomuus olisi tehnyt. Odotuksen odotuksen alkaessa vähensin juhlintaa, mutta join jonkun verran edelleen. Toisinaan, kun pari lasia venyi neljään, kärsin kamalia tunnontuskia. Alkoholin käytössä kulminoitui ristiriita: yritys jatkaa normaalia elämää testiplussaan asti ja sen vastapainona huoli ja syyllisyys mahdollisen alkion hyvinvoinnista ja ennen kaikkea lapsen viipymisestä.

Kun aloitimme hoidot, tuntui helpoimmalta asettaa selkeät rajat. Hoitokuukausina en juo lainkaan ja välikuukausina voin ottaa toisinaan lasillisen tai pari. Tiedän, etteivät hoidot vaadi tipattomuutta, mutta minulle tällainen järjestely on juuri nyt kaikkein vaivattomin, ja näin minun ei tarvitse tuskailla asiaa.

Jostain kumman syystä juomattomuuteni vaikuttaa kuitenkin olevan ongelma muille. Se huomataan, koska olen kuulunut niihin, jotka ottavat hyvässä seurassa joskus isollakin kauhalla ja – mikäli meininkiä on – jäävät vaikka aamukuuteen. Muutamaa lasia lipittäen voi vielä viettää pitkänkin illan herättämättä juurikaan huomiota, mutta jos alusta asti valitsee alkoholittoman glögin, se on jostain syystä kaikkien asia. Tipattomuuteni suorastaan ärsyttää joitakin hoidoista tietäviä ystäviäni, jotka lakkaamatta kommentoivat, kuinka muutamalla ryypyllä ei ole mitään vaikutusta.

Kuulostan varmaan suurjuopolta, mutta minulle alkoholista luopuminen on ollut positiivinen ja suorastaan avartava asia. Ei niin, että olisin muutenkaan ollut koko ajan kaljalla, mutta on ollut järkyttävää huomata, kuinka moneen sosiaaliseen tilanteeseen alkoholi on kuulunut. Tuntuu, että juomattomuutta pitäisi jotenkin selitellä, ainakin jos haluaa välttää puolituttujen merkitsevät ”toi on raskaana” -katseet.

Eihän suurin osa lapsiperheellisistäkään juuri juopottele, joten siinä mielessä raitistumiseni lienee kolmekymppiselle varsin luontaista. Lastensa luokse lähtevällä on kuitenkin aina pätevä syy lähteä baarista ennen puolta yötä. Koskakohan minä pääsen seuraavalle kehitysasteelle ja osaan poistua takavasemmalle silloin kun huvittaa – välittämättä muista ja ilman säälittäviä selitysyrityksiä.

Leuka rintaan ja innolla kohti uusia pettymyksiä!

Matkan jälkeen minuun iski lamaannus. Työhön paluun ja syksyn pimeyden lisäksi sitä ei vähentänyt se, että menkat alkoivat juuri sopivasti siten, että inseminaation olisi pitänyt mennä meiltä jälleen sivusuin, mikäli munarakkula olisi seurannut samaa logiikkaa kuin edellisenä hoitokuukautena. Mutta mutta. Tänään ultrassa kävi ilmi, että rakkula on jo sen kokoinen, että inseminaatio voidaan tehdä perjantaina. Aivan mahtavan etuoikeutettu olo! Jatkan ilolla maha mustelmilla piikkirallia.

Tämän iloisen perhetapahtuman myötä päätin antaa itselleni tässä kuussa luvan yltiöoptimismiin. Tiedän kyllä, että todennäköisyys onnistua inssissä on 15 prosentin luokkaa, mutta nyt haaveillaan! Heti perjantaista eteenpäin olen oikeutettu tekemään kaikenlaisia laskureita tulevan vauvamme syntymäajasta, horoskooppimerkistä ja kengännumerosta.

Hiljaa toivotut -dokumentissa minusta tuntui vieraalta – ja varmaan myös kävi vähän kateeksi – hiukan naiivikin optimismi, jota toinen naisista jaksoi aina valaa itseensä: miten toi voi kerta toisensa jälkeen valita noita vaunuja ennen testiplussaa, kohta se taas pettyy. Kuten tarkkanäköisimmät ovat ehkä kirjoitusteni perusteella saattaneet päätellä, itselleni lapsettomuus on liikaa menetettyjen mahdollisuuksien itkemistä ja turhautunutta roskakorien potkintaa.

Liika innostuminen ärsyttää aina – tyhjännaurajiakin pahempia ovat intoilijat. ”Älä nyt innostu” -kuuluu ykkös-inhokki-sananlaskuihini, mutta sopii täydellisesti lähes kaikkien härmäläisten suuhun. Minä olen aina halveksunut innottomia, apaattisuudessaan viileitä ihmisiä. Asiat, joita tekee, pitää tehdä täysillä tai sitten jättää tekemättä kokonaan. Miksipä en soveltaisi intoilua ja optimismia myös lapsentoivomiseen! Vaikkapa vain yhden kuukauden ajan. Ja saahan sitä sitten myös kunnolla murtua, jos pettymys tulee.

Nyt jää toppuuttelu ja vauvakuumeilu päästetään, ainakin hetkeksi, ryöpsymään valloilleen. Tervetuloa siis meille vauva, täällä mittaillaan sulle leikkikehän paikkaa!