Kun tulin lounasaikaan kotiin sain totaalisen hermoromahduksen. En tiedä miksi, mutta kolmeen tuntiin en kyennyt kuin itkemään ja näpertelemään jotain typeriä sijaistoimintoja. Kun on aikaa, suru tulee. Mieheni yritti piristää minua kaikin tavoin. Nyt kun lopulta itse hiukan piristyin, hän makaa sängyssä masentuneena. Baari taitaa jäädä, istunen kotona ja lipittelen viskiä.
Viime lauantai meni samalla kaavalla (tosin ekstra-vitutuksella menkkojen alkamisen vuoksi ja ilman viskiä). Sunnuntaina, kun olo oli jo parempi, havahduin siihen, että pian on taas maanantai ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa – yhtä turhaa – viikonloppua.
Jos meillä olisi lapsia, meillä ei yksinkertaisesti olisi aikaa rypeä itsesäälissä ja miettiä elämän ankeutta. Lapsellinen tietysti sanoisi, että eipä olisi aikaa brunsseihin, taidenäyttelyihin, baari-illoista puhumattakaan, mitä luksusta. Joopa joo, on niitä tässä jo ehditty. Sitä paitsi siellä brunssillakin oli lähes joka pöydässä vähintään yksi imeväinen käärö.
