Ristiviestintää

Arvostan ihmisiä, jotka rohkeasti omalla nimellään ja pärställään puhuvat julkisesti lapsettomuudesta ja tekevät tunnetuksi sitä tuskaa, jonka me salanimien takana lymyilevät kirjoittajatkin jaamme. Itse olen huono lapsettomien edustaja. Oikeastaan tekee hallaa meille kaikille lapsettomille, että olen ikinä kertonut asiasta kenellekään.

Tajusin tämän puhuttuani IVF-hoidoista appeni kanssa, joka on sivumennen sanoen oikein sydämellinen ja viisaskin ihminen. Koska hän on lääkäri, on luontevaa keskustella hänen kanssaan tällaisista lääketieteellisistä prosesseista. Mainitsin jotain siitä, kuinka olen kuullut hoitojen olevan henkisesti raskaita. Leukani oli valahtaa sijoiltaan, kun hän mutkattomasti totesi, ettei sellaisesta kannata olla huolissaan, ”jotkut vaan masentuvat kaikenlaisista asioista”. Ja tarkennukseksi vielä, että äänenpainoista oli varsin helppo päätellä, että nuo jotkut ovat joitain aivan muita kuin me.

No, enpä tuohon osannut juuri mitään virkata, ja puheenaihe vaihtui vikkelästi aidanseipäisiin. Helposti arvattavien ensimmäisten ajatusteni jälkeen ymmärsin kuitenkin armaan appeni reaktion aivan järjelliseksi. Emme me ole koskaan oikeasti kertoneet, kuinka raskasta lapsettomuus meille on ollut.

Olen aina valinnut huolella hetket, jolloin nostan asian esille. Lapsettomuuskuulumisia kertoessani ladon faktat pöytään ilmeettömästi, ohimennen, jopa itseironisesti leikkiä laskien. Osaan sujuvasti kauhistella kalliita lääkkeitä ja ärsyttävää piikittämistä, mutten kuvata puoliakaan siitä pelosta, että tämäkin hoitokierros jää tuloksettomaksi, taas yhdestä askeleesta kohti sitä kauhua, ettei meistä ehkä koskaan tule äitiä ja isää.

Läheiseni tietävät kyllä lapsettomuuden vituttavan, ottavan päähän, ajoittain vievän yöunetkin, mutteivät he tiedä kokonaisista viikonlopuista, jolloin ei jaksa nousta sängystä, toistaan seuraavista illoista tietokoneen ääressä tai mustista öistä, joista ei ole mitään sanottavaa. Kun tulen töihin silmät itkusta turvonneina, työkaverit luulevat minun olevan vain pahassa krapulassa.

Ystävät, sukulaiset – edes lääkärit – eivät näe lävitseni. Jos haluan heidän ymmärtävän suruani, minun olisi pakko osata ja uskaltaa kertoa siitä.

Tällä hetkellä salailuni kohteena on pelonsekainen jännitys. Rakkuloita oli maanantaina kertynyt hyvä määrä, 17. Niistä 14 voisi olla sopivankokoisia punktioon ensi viikon alussa. Jos. Jos se yksi liian iso vaan lopettaisi kasvamisen. Sen on pakko.

Paikoillanne, valmiit?

Viikkoa vaille viisi kuukautta odotusta takana. Julkisen IVF-keskustelu olisi ensi viikon keskiviikkona. Pistin kuitenkin juuri ensimmäiset piikit.

Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa ensimmäinen koeputkihoitomme tehdään ennakkoperintörahoilla yksityisellä klinikalla. Hetken miehelleni näytti aukeavan syksyksi unelmien työmahdollisuus ulkomailla, joten päädyimme selvittämään joustavampia hoitoaikatauluja. Vaikka ulkomaansuunnitelma kariutuikin, päätimme jatkaa hoitoja yksityisellä ennen kaikkea siksi, että olimme molemmat jo ehtineet alkaa valmistautua hoitohärdelliin.

Tämä ei ollut lapsettomuuden kevät. Viimeisen puolen vuoden aikana lapsettomuuden aiheuttama suru on vaikuttanut haaleana melankoliana elämämme taustalla. Väkevämmät värit ovat olleet toisilla elämänalueilla. Olemme jopa saaneet makuuhuoneemme taas omaan hallintaamme opittuamme tekemään eron kalenterin määräämän siittämisen ja nautintohakuisen rakastelun välillä, eivätkä paineet ole enää terrorisoineet näistä kumpaakaan.

Kuitenkin saman tien kun hoitojen aloittaminen tuli puheeksi, lapsettomuus valtasi minut päästä varpaisiin. Linnoittauduin suruni kanssa sohvalle ja ahmin Ei kenenkään äiti -kirjan tarinat muutamalla istumalla itkien pikakelauksella läpi kaikkien niiden urheiden naisten ja miesten surut. Vaikka olin sivusilmällä seuraillut muutamia virtuaalituttuja koko kevään, tuli tarve saattaa itseni ajan tasalle nettilapsettomien kuulumisista, ja selasin läppäri reisilihaa poltellen blogien arkistoja. Infokäynnin jälkeen luin uudestaan ja uudestaan ohjeita piikeistä, lääkkeistä ja sivuvaikutuksista.

Mutta voiko koeputkihedelmöitykseen oikeasti valmistautua? Kun keltarauhashormonein sopivasti ajoitetut kuukautiseni IVF-kierron merkiksi alkoivat, olin jo seuraavaan kukonlauluun mennessä julistanut miehelleni useamman kerran jättäväni hoidot tähän. Koska lääkkeiden hakeminen ei onnistunut juuri sopivalla automatkalla. Koska tutulla kolmekymppisellä todettiin rintasyöpä. Koska on kesä. Koska mieheni ei ymmärrä edes poikkeuksellisen kivuliaiden menkkojen aiheuttamaa ärsyyntymistäni.

Koska mikään ei vaan kuitenkaan toimi.

En tiedä, olenko valmistautunut hoitoihin – en tiedä, voiko niihin olla. Eniten pelottaa epäonnistuminen. Olen varautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, ettei tämäkään toimi. Eli oikeastaan en ole valmistautunut mihinkään.

PS. Kannattaa lukea Hanna Parviaisen Atena kustannukselle toimittama Ei kenenkään äiti. Harvoin saa käsiinsä niin huolella toimitettua kokoelmaa.