Seuraava askel

Tänään keittiön pöydällä odotti kirje, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi IVF-keskusteluun kesäkuun lopussa. Mukana tulleen oppaan läpiluettuani sain esimakua siinä kuvatusta, operaatioon liittyvästä epätoivosta ja pelosta. Ei sillä, ettenkö olisi arvannut, että koeputkihedelmöitys on rankka hoito. Nyt vaan konkretisoitui se, että tässä pisteessä tosiaan ollaan. Vieläkään kukaan ei ole tullut ilmoittamaan, että kyseessä on väärinkäsitys, kaikki on hyvin, anteeksi toimitusvirhe.

Olen hiukan epävarma siitä, kuinka pitkälle olen valmis tässä asiassa menemään. Loppuun asti tietenkin. Kaikki hoidot, mitä saa. Se on toisaalta helppo päätös, mutta itselleni en uskalla luvata muuta kuin seuraavan askeleen. Kun olen viime viikkoina ollut ajoittain onnellinen ihan muuten vaan, on mielessäni käynyt myös lopettaminen tähän.

Välillä tunnen itseni naurettavaksi. Ihmisillä on ”oikeitakin” sairauksia. Miehenikin on menossa isohkoon leikkaukseen muihin vaivoihin liittyen. Meillä ei ole edes mitään todettua estettä lapsensaannille. Ehkä vain huono tuuri: vajaa kolmekymmentä täsmäkiertoa ilman tärppäystä, sattuuhan noita.

Edessä oleva puolen vuoden jonotus on ikuisuus. Juuri nyt tuntuu kuitenkin vähän helpottavaltakin, että hoitoihin on vielä aikaa. Vaikken viime vuoden aikana paljon muuta miettinyt, yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi valmistautunut riittävästi kaikenmaailman punktioihin. Eniten kai kuitenkin pelottaa uusi toivo.

Viime kuussa lapsettomuus ei ollut niin paljon mielessä, eikä se tehnyt niin kipeää. Toivoin, mietin ja surinkin ihan muita asioita. Silti ennen h-hetkeä huomasin alitajuntani jälleen kerran kyhänneen pystyyn sellaisen toiveiden pilvilinnan, että pettymys tuloksen selvittyä tuntui yhtä pahalta kuin niinäkin kuukausina, jolloin olin antanut toivon rehottaa. Jos tämäkin pettymys tuntui lähes mahdottomalta kohdata, miltä se tuntuisi koeputkihedelmöityshoidon jälkeen.

Miten löytää tasapaino turhauttavan odottelun ja toivottomuuden välimaastosta, oppia olemaan odottamatta menettämättä silti toivoaan?

Vauvantekopuuhaa ja muita rakkaita harrastuksia

Elvytin vastikään vanhan teatteriharrastukseni, jonka ansiosta elämä on ollut viime aikoina oikeastaan aika mukavaa. On ihanaa tehdä jotain, jota tekee aidosti vain tekemisen ilosta, ilman minkäänlaisia välineellisiä tarkoitusperiä. Saan kiksejä juoksemisestakin, mutta suuri osa lenkkeilymotivaatiostani liittyy rehkimisen jälkeiseen euforian tunteeseen sekä haluun pysyä edes jossain kuosissa. Myös kokkaaminen on kivaa puuhaa, mutta vielä enemmän tykkään nauttia sen tuotoksista.

Elämässä on hyvä olla paljon asioita, joita tekee vain niiden itsensä vuoksi. Tuoreen harrastukseni inspiroimana listasin tällaisia asioita, ja huomasin, ettei minulla ole niitä yhtään liikaa. Yksi merkittävä, puhtaasti itsensä vuoksi arvokas asia on tietysti rakkaus ja – kun nyt kerran ajanvietteistä puhutaan – siihen liittyen myös seksi. Lapsettomuudessa ehdottomasti kyrsivimpiä asioita on se, että rakastelukin on muuttunut enemmän ja enemmän lapsen tekemisen välineeksi.

Kun vauvahaaveissa on saavutettu riittävä epätoivon taso, usein ei pysty edes itse aktin aikana keskittymään juuri muuhun kuin tulostavoitteisiin. Kun paineet onnistuneesta suorituksesta otollisimpina päivinä kasvavat, iskee lähes poikkeuksetta rimakauhu. Tottuneisuus on toki karaissut tässäkin asiassa. Silti mietin usein, miltäköhän sitten tuntuu, kun seksiä taas saa – eikä tarvitse –  harrastaa. Kun se ei ole lääkärin määräämä kotiläksy siltä varalta, ettei inssi osunutkaan optimaalisimmalle hetkelle tai ”vielä kerran varalta” -tyyppinen pikasessio luomukuukausina.

Eivätkä ovulaatiopäivät valitettavasti ole ainoa aika, jolloin makuuhuoneessa on normaalia hiljaisempaa. Alkukuukausi menee taktikoidessa sen suhteen, milloin velvollisuusaktit tulisi aloittaa ja montako päivää pitäisi pidätellä ennen h-hetkeä. Ristiriitaista kyllä, eniten molemmilla tekisi mieli tietysti niinä päivinä, kun pitää pidätellä siemennesteotoksen riittävän laadun takaamiseksi. Kun taas loppukuusta toiveet ovat korkeimmillaan, vaivaa pelko menkkojen alkamisesta sekä täysin epärationaalinen ajatus siitä, että se ehkä viime kuussa johtui juuri liiasta kiihkeilystä (vaikka liekö tuo kovin kiihkeää ollut silloinkaan…).

Tässä kuussa meillä oli kolmas inssi. Vaihteeksi lapsettomuushuolet eivät kuitenkaan akuutisti pilaa elämääni. On tuntunut jopa siltä, että elämässä tosiaan olisi muutakin kuin turhauttava odottaminen.  On kai siis pakko myöntää, että kerrankin raivonpartaalle ajavassa elämänohjeessa oli järkeä: ”Hei, ala vaikka harrastaa jotain kivaa!”

Voiko lapsetonta ymmärtää?

Lapsettomana olen "aika" vaativa ihminen – erityisesti sosiaalisessa mielessä. Itsekin ihmettelen, mitä oikein odotan muilta ihmisiltä. Joskus on ihanaa, kun joku jaksaa kysellä hoitojen etenemisestä ja vieläpä kuunnella vastauksiani. Välittää. Samanaikaisesti lähes aina ärsyynnyn kyselyistä. ”Pitikin mennä tuollekin kertomaan!” mietin kynnet reisilihaani painuen, kun ei niin läheinen työkaverini, jolle joskus olen vuotanut asiantilani, tiedustelee tunnelmiani.

Jos taas päätän itse avautua tuntemuksistani, pitäisi kuuntelijalla olla aikamoiset psykiatrin, meedion ja ties minkä koirankuiskaajan lahjat, jotta hän osaisi lausua oikeat sanat. Tuntuu vähättelevältä kuulla, kuinka monella muulla on sama vaiva, mutta eipä asian paisuttelu elämää suuremmaksi onnettomuudeksikaan juuri rohkaise. Hiljainen ymmärtäminenkään ei aina riitä.

Sekin tuntuu vaivaannuttavalta, kun huomaa läheisten tarkoituksella väistelevän aiheita, joiden epäilevät satuttavan. Ikään kuin voisin hajota murusiksi minä hetkenä hyväänsä. Toisaalta kommentit tyyliin: ”Vitsi, luulin olevani raskaana, luojan kiitos en ollutkaan, en tosiaan juuri nyt jaksaisi vielä kolmatta lasta”, saavat aikaan tunteen, joka hallitsemattomana saattaisi aiheuttaa ikävääkin jälkeä.

Sanat ovat tietysti vaikeita, mutta myös tekoja ja katseita voi tulkita – jälleen, suuntaan ja/tai toiseen. Kun vastasynnyttänyt tuttava ei tyrkytä lasta syliin, on se toisaalta helpottavaa. Hienoa, että joku ymmärtää, kuinka joskus on helpompi ihailla muiden vauvoja kauempaa. Mutta toisaalta: aika loukkaavaa! Enpä taida vaan kelvata syliksi, lapsettomana olen epä-äidillinen, epäluotettava, epäonnistunut.

Olen huomannut, että usein lapsettoman tuskani ponnahtaa esiin juuri muiden reaktioista. Se, mitä joku on sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä, saa minussa jälkikäteen aikaan kuohun, joka purkautuu milloin suruna, milloin raivona tai epätoivona. Sääliksi käy läheisiäni, vaikka purankin näitä tunteita yleensä lähinnä virtuaalisesti. Kasvotusten ymmärrän heitä – yleensä paremmin kuin itseäni. Ei taida olla oikeaa tapaa kohdata lapsetonta.

PS. Karulta tuntuu Kaikkosen ja Taiveahon puolesta. Kepulaisten kieroiluja yhtään väheksymättä adoptioluvan epääminen on tässä tapauksessa kohtuutonta. Eihän normaaleja lisääntymiskykyisiä ihmisiäkään kastroida rikosepäilyn vuoksi.

Ulkopuolisuudesta

Lapsena ja nuorena en oikein koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan. En ollut kiusattu tai yksinäinen, minulla on aina ollut hyviä ystäviä, mutta lähes aina olin isommassa joukossa – koulussa, riparilla tai opiskelijaporukoissa – jollain lailla ulkopuolinen. Kaipa kaveriporukka olisi helpottanut elämää ainakin yläasteaikoina, mutta en koskaan erityisemmin kadehtinut joukkoon sopeutuneita. Pakko tunnustaa, että jollain tasolla pidin normeihin istunutta porukkaa vähän yksinkertaisena ja säälittävänäkin – ah, miten ylimielinen selviytymiskeino :-). Koska ulkopuolisuus on minulle tuttu tunne, luulisi lapsettomuuden pukevan minua hyvin.

Lapsettomuuden synnyttämä ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan saa minussa aikaan ripaustakaan ylemmyydentunnetta. Meillä lapsettomillahan on monia lapsellisten kadehtimia asioita: kahdenkeskistä ja omaa aikaa (jolloin voi surra kurjuuttaan sohvan nurkassa), mahdollisuus matkustella (jos ei tarvitsisi päivystää hoitoja/säästää niihin rahaa) sekä tilaisuus nukkua yömme yhtäjaksoisesti (silloin kun ahdistus ei aja unettomuuteen). Valitettavasti silmäpusseineen pulkkaa vinkuvalla hiekalla vetävät märisevät äidit saavat minussa aikaan ainoastaan kateutta.

Luin Simpukka-lehdestä (4/2011) Pirjo Lääperin jutun ”Minusta ei tule mummoakaan”. Hedelmällisen iän ylitettyään hän oli luullut lapsettomuuskriisin olleen viimein ohi, kunnes tuli mummoikään. Silloin ulkopuolisuuden tunne palasi.

Mahdollisuus, että tämä tarkoituksettomuuden haava umpeutuisi vasta vaihdevuosien aikaan, silloinkin vain auetakseen uudestaan muutaman vuoden päästä, saa käteni tärisemään. Juuri nyt tuntuu siltä, etten jaksa odottaa enää yhtään pidempään – en enää yhtä ainoaa päivää, puhumattakaan kuukaudesta, vuodesta. Ensi kuussa vuorossa on viimeinen yritys inssillä ja sen jälkeen luvassa on jonotusta, jonotusta, jonotusta.

Poden akuuttia kärsimättömyyttä. Vaikka olemme päättäneet käydä koko polun ensin julkisella, surffailin muiden klinikkojen hinnastoja vain todetakseni, ettei meillä tällä hetkellä ole mitenkään varaa IVF:ään yksityisellä. Ei edes puolikkaaseen, kun vuokrakin pitää maksaa. Puolen vuoden jono tuntuu ikuisuudelta. Kuinka monta romahdusta siihen mahtuu…

PS. Liitin viime viikon lauantaina Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjoitukseni edellisen kirjoitukseni kommentteihin.

Meidän surumme – ja ilomme

Tästä tulee parempi vuosi meille. Ainakin niiltä osin kuin minä voin siihen vaikuttaa. Viime vuonna olen nähnyt mieheni itkevän useammin kuin koskaan ja olemme käyneet lähempänä eroa kuin ikinä aiemmin. Lapsettomuus ei ole ollut ainoa syy kriiseihimme, mutta liian usein olen jälkeenpäin huomannut, että suru on tehnyt minusta itsekeskeisen.

Lapsettomuus ravistelee parisuhdetta varmasti. Toisinaan pelkään, ettemme kestä koko tätä matkaa yhdessä. Miettiessäni pelkoani ääneen, ystäväni totesi, että mikäli suhde ei kestä lapsettomuutta, tuskin se olisi kestänyt lapsiperheen arkeakaan (typerä ajatus muuten). Hän oli juuri jäänyt eron jälkeen yksin pienen lapsen kanssa. Rakkauden lujuutta koetellaan eri tavoin eri vaiheissa elämää. Kaipa liiton kestävyys on olosuhteiden – lapsettomuuden tai raskaan vauvavaiheen – sijaan kiinni siitä, mihin suuntaan vaikeuksien keskellä tuijottaa.

Iloa on helppo jakaa ja huutaa koko maailmalle, mutta minun paheenani on kääntyä surussani sisäänpäin. Masennus ajaa minut tilaan, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän minua ja vaikka ymmärtäisikin, itsesäälissäni rajaan heidät maailmani ulkopuolelle: omin kaiken surun ja ankeuden yksin itselleni. Toisten ulkopuolisiksi tekeminen sokeuttaa minut muiden tunteilta, saa läheiseni neuvottomiksi ja tekee heistä vain passiivisia tukipilareita minun maailmani reunoilla. Paniikissa kokeilen kipuihini erilaisia itselääkintäkeinoja kuten sairasta työtahtia tai päätöntä shoppailua.

Painajaisissani, jotka eivät onneksi vielä tule öisin, emme saa lasta koskaan. Näissäkin kauhukuvissa meillä on silti aina toisemme. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tämä varmuus säilyisi meillä molemmilla. Tänä vuonna lupaan surra vähemmän tai ainakin yhdessä. Aion myös edes toisinaan olla meistä kahdesta se, joka kannattelee. Se, joka sanoo, että kyllä se vielä onnistuu, tai vaikkei onnistuisikaan, niin elämä jatkuu.

PS. Meinasin tukehtua raivosta aamukahviini tänään Hesaria lukiessani. Miksei lapsettomuudesta voida koskaan kirjoittaa ilman syyttelyä, joka on vielä nostettu oikein ingressiksi. Lapsettomuus koskee muitakin kuin nuoruuttaan venyttäneitä vapaudesta nauttijoita. Tekisi mieli raapustaa lukijain leperryksiin pieni palaute, mutta toivottavasti Simpukka ry tekee sen paremmalla asiantuntemuksellaan.

Kuviteltuja kohtalotovereita

Sain mieheni lupaamaan, ettei minua enää rangaista tällaisilla jouluilla niin kauan kuin meillä ei ole omia lapsia. Sukulaislapset ovat edelleen ihania, mutta matkustan mieluummin vaikkapa Kanarialle kuin kuuntelen isyyshormoneissaan pörrääviä sukulaisia ja heidän kasvatusideologioitaan useita päiviä ilman mahdollisuutta paeta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja odotan kauhusta jäykkänä hentoisen kuoreni lopullisesti murentavaa kommenttia. Pelko saa minut aggressiiviseksi ja puolustuskannalle silloinkin, kun puheenaihe ei millään lailla sivua lapsia.

Katkeruus toimii kummallisella logiikalla. Kun tänään pääsin pakenemaan jouluhelvettiä alennusmyyntihelvetteihin, perässäni rekkejä selaili perhe, jonka kurittomia lapsia äiti joutui jatkuvasti ojentamaan. Kuuntelin räpätystä ärsyyntyneenä, tanssisivat nyt saatana iloisesti kotona kuusen ympärillä ja antaisivat minun olla rauhassa edes naistenvaateliikkeessä. Kääntyessäni ympäri huomasin seikan, joka sai huojennuksen aallon kulkemaan lävitseni: aivan selkeästi adoptoituja. Tunsin syvää myötätuntoa yhtäkkiä yllättävän mukavan oloista perheenäitiä kohtaan.

Samantapainen ilmiö syntyy lapsettomuuspolin odotushuoneessa. Tunnen kummallista yhteenkuuluvuutta täysin vieraiden ihmisten kanssa. En tiedä heidän tarinoistaan mitään, mutta on helpottavaa istua keskellä ihmisiä, jotka todennäköisesti kuuntelevat samanlaisia tölväyksiä ja kokevat samaa raastavaa kateutta kuin me. Kerrankin paikalla on huoneellinen ihmisiä, jotka eivät luule, että viittaan inssillä autokoulun loppukokeeseen, eivätkä tarjoa stressaamisen lopettamista lääkkeeksi lapsettomuuteen.

Ystävistäni kukaan ei kärsi lapsettomuudesta. Tutut, joiden epäilen kokevan tai kokeneen samanlaista, ovat juuri sen verran tuntemattomia, etten osaa ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan. Satunnaisten – kuvitteellisten ja todellisten – kohtaamisten lisäksi blogit ovat ainoa kontaktini muihin lapsettomiin. On voimauttavaa kokea, että joku muu käy läpi samanlaista ja selviytyy siitä. Se saa uskomaan, että mekin voimme selvitä. Vaikka tällä hetkellä ei tunnu siltä.

Haaveilu kannattaa

Vielä eilen olin varma, että tässä kuussa plussa tulee. Lievää lämmönnousua, vilua, väsymystä, nenän tukkoisuutta ja alavatsakipuja sekä selän jomotusta – huolellisen googlailun tuloksena sain diagnosoitua senkin raskausoireeksi. Mieheni oli innoissaan ja kävi kotimatkalla hakemassa kourallisen raskaustestejä (vain mies voi löytää apteekista niin kummallisen merkkisiä testejä). Kipujen yllyttyä ”hiukan” normaalia alkuraskautta pahemmiksi syy löytyi terveyskeskuksen yöpäivystyksessä: munuaistasolle levinnyt virtsatieinfektio. Ja miehen hakemia raskaustestejä ei taideta tässä kuussa tarvita.

Kuten aiemmin kirjoitin, näin joulun alla annoin itselleni erikoisluvan optimismiin. Vaikka toivo osoittautui todennäköisesti turhaksi, oli se palkitseva kokeilu. Oli ihanaa pari viikkoa haaveilla lapsesta ja siitä, mitä kaikkea mahtavaa siihen liittyisi. Pitkästä aikaa lapsiasiaan liittyi meidänkin kohdallamme jotain positiivista. Muiden lapset tuntuivat erityisen suloisilta. Sisustin pientä kotiamme ja mietin, että ainakin jonkin aikaa mahtuisimme tänne kolmistaankin. Ensi jouluna vauvamme olisi jo melkein neljä kuukautta! Unelmoimme yhdessä uudella sohvallamme loikoillen.

Pettymys oli suuri, kuten se on niinäkin kuukausina, jolloin yritän varautua siihen toivoa säästellen. Aina se on pieni maailman romahtaminen, hetkeen maailmassa ei ole mitään muuta. Tuntuu mahdottomalta, että onni ikinä tulisi osumaan meidän kohdallemme ja kaikki on merkityksetöntä. Jostain kummasta se toivo on kuitenkin aina parissa viikossa syntynyt uudelleen. Ja sitten pitää antaa mennä, molempien: yhteinen unelma yhdistää enemmän kuin yhteinen suru. Ehkäpä kokeilemme optimismia joskus toistekin. Mutta ensin täytyy antaa surun tulla.

PS. Onko kenelläkään kokemusta toistuvista virtsatieinfektioista ja tietoa niiden yhteydestä lapsettomuuteen? Tiedustelen toki asiaa myös lääkäriltämme, mutta kuulisin mielelläni kokemuksianne.