Voin kyllä kuvitella hyviä arjen hetkiä ja monia hienoja
juttuja, joita voi tehdä ilman lapsiakin, mutta lapsettomuus ahdistaa eniten
silloin, kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, joka näistä yksittäisistä
hetkistä muodostuu. Suuri lapsenkaipuu iskee esimerkiksi silloin, kun katselen
maalla lapsuuden pihapiirissäni mummin pienenä istuttamaa tammea. Silloin
löydän itseni taas kerran siitä samasta tilanteesta, samassa paikassa, samassa
hetkessä, saman maiseman äärellä. Harvemmin lapsettomuus kuristaa vaikkapa
matkustaessa, jonain uniikkina hetkenä, kun kaikki on uutta ja erilaista – paikassa,
jossa en ole koskaan ennen käynyt ja johon en todennäköisesti koskaan enää palaa.
Silloin on helpompi unohtaa eilisensä ja huomisensa ja olla vain siinä.
Tuskin kukaan on puhtaasti hetkessä eläjä, eikä liene
niitäkään, jotka joka hetki mieltäisivät elämänsä kokonaisuutena. Elämä ilman pidemmän
aikavälin suunnitelmia ja unelmia olisi helposti merkityksetöntä – joku voisi
jopa sanoa sietämättömän kevyttä – kun taas vastakkainen johtaisi ainakin
ylenpalttiseen pateettisuuteen.
Luulen, että Tiainen on oikeassa siinä, että voisin ainakin
näin akuutisti helpottaa lapsenkaipuutani, jos osaisin useammin irrottautua
elämän painosta ja elää vain tätä käsillä olevaa hetkeä. En kuitenkaan ole
lapsettomuuden käsittelyssäni vielä niin pitkällä, että se auttaisi minua
hyväksymään asian pidemmällä tähtäimellä: ainakaan tällä hetkellä minusta ei
tunnu, että minun elämäni voisi kiikkustuolista taaksepäin katsoen näyttää
kokonaiselta, jos en olisi tullut kokeneeksi vanhemmuutta. Mutta kokonaisuuden
kannaltahan tämä kaikki on pelkkää arvailua.
