Seuraava askel

Tänään keittiön pöydällä odotti kirje, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi IVF-keskusteluun kesäkuun lopussa. Mukana tulleen oppaan läpiluettuani sain esimakua siinä kuvatusta, operaatioon liittyvästä epätoivosta ja pelosta. Ei sillä, ettenkö olisi arvannut, että koeputkihedelmöitys on rankka hoito. Nyt vaan konkretisoitui se, että tässä pisteessä tosiaan ollaan. Vieläkään kukaan ei ole tullut ilmoittamaan, että kyseessä on väärinkäsitys, kaikki on hyvin, anteeksi toimitusvirhe.

Olen hiukan epävarma siitä, kuinka pitkälle olen valmis tässä asiassa menemään. Loppuun asti tietenkin. Kaikki hoidot, mitä saa. Se on toisaalta helppo päätös, mutta itselleni en uskalla luvata muuta kuin seuraavan askeleen. Kun olen viime viikkoina ollut ajoittain onnellinen ihan muuten vaan, on mielessäni käynyt myös lopettaminen tähän.

Välillä tunnen itseni naurettavaksi. Ihmisillä on ”oikeitakin” sairauksia. Miehenikin on menossa isohkoon leikkaukseen muihin vaivoihin liittyen. Meillä ei ole edes mitään todettua estettä lapsensaannille. Ehkä vain huono tuuri: vajaa kolmekymmentä täsmäkiertoa ilman tärppäystä, sattuuhan noita.

Edessä oleva puolen vuoden jonotus on ikuisuus. Juuri nyt tuntuu kuitenkin vähän helpottavaltakin, että hoitoihin on vielä aikaa. Vaikken viime vuoden aikana paljon muuta miettinyt, yhtäkkiä tuntuu kuin en olisi valmistautunut riittävästi kaikenmaailman punktioihin. Eniten kai kuitenkin pelottaa uusi toivo.

Viime kuussa lapsettomuus ei ollut niin paljon mielessä, eikä se tehnyt niin kipeää. Toivoin, mietin ja surinkin ihan muita asioita. Silti ennen h-hetkeä huomasin alitajuntani jälleen kerran kyhänneen pystyyn sellaisen toiveiden pilvilinnan, että pettymys tuloksen selvittyä tuntui yhtä pahalta kuin niinäkin kuukausina, jolloin olin antanut toivon rehottaa. Jos tämäkin pettymys tuntui lähes mahdottomalta kohdata, miltä se tuntuisi koeputkihedelmöityshoidon jälkeen.

Miten löytää tasapaino turhauttavan odottelun ja toivottomuuden välimaastosta, oppia olemaan odottamatta menettämättä silti toivoaan?

Vauvantekopuuhaa ja muita rakkaita harrastuksia

Elvytin vastikään vanhan teatteriharrastukseni, jonka ansiosta elämä on ollut viime aikoina oikeastaan aika mukavaa. On ihanaa tehdä jotain, jota tekee aidosti vain tekemisen ilosta, ilman minkäänlaisia välineellisiä tarkoitusperiä. Saan kiksejä juoksemisestakin, mutta suuri osa lenkkeilymotivaatiostani liittyy rehkimisen jälkeiseen euforian tunteeseen sekä haluun pysyä edes jossain kuosissa. Myös kokkaaminen on kivaa puuhaa, mutta vielä enemmän tykkään nauttia sen tuotoksista.

Elämässä on hyvä olla paljon asioita, joita tekee vain niiden itsensä vuoksi. Tuoreen harrastukseni inspiroimana listasin tällaisia asioita, ja huomasin, ettei minulla ole niitä yhtään liikaa. Yksi merkittävä, puhtaasti itsensä vuoksi arvokas asia on tietysti rakkaus ja – kun nyt kerran ajanvietteistä puhutaan – siihen liittyen myös seksi. Lapsettomuudessa ehdottomasti kyrsivimpiä asioita on se, että rakastelukin on muuttunut enemmän ja enemmän lapsen tekemisen välineeksi.

Kun vauvahaaveissa on saavutettu riittävä epätoivon taso, usein ei pysty edes itse aktin aikana keskittymään juuri muuhun kuin tulostavoitteisiin. Kun paineet onnistuneesta suorituksesta otollisimpina päivinä kasvavat, iskee lähes poikkeuksetta rimakauhu. Tottuneisuus on toki karaissut tässäkin asiassa. Silti mietin usein, miltäköhän sitten tuntuu, kun seksiä taas saa – eikä tarvitse –  harrastaa. Kun se ei ole lääkärin määräämä kotiläksy siltä varalta, ettei inssi osunutkaan optimaalisimmalle hetkelle tai ”vielä kerran varalta” -tyyppinen pikasessio luomukuukausina.

Eivätkä ovulaatiopäivät valitettavasti ole ainoa aika, jolloin makuuhuoneessa on normaalia hiljaisempaa. Alkukuukausi menee taktikoidessa sen suhteen, milloin velvollisuusaktit tulisi aloittaa ja montako päivää pitäisi pidätellä ennen h-hetkeä. Ristiriitaista kyllä, eniten molemmilla tekisi mieli tietysti niinä päivinä, kun pitää pidätellä siemennesteotoksen riittävän laadun takaamiseksi. Kun taas loppukuusta toiveet ovat korkeimmillaan, vaivaa pelko menkkojen alkamisesta sekä täysin epärationaalinen ajatus siitä, että se ehkä viime kuussa johtui juuri liiasta kiihkeilystä (vaikka liekö tuo kovin kiihkeää ollut silloinkaan…).

Tässä kuussa meillä oli kolmas inssi. Vaihteeksi lapsettomuushuolet eivät kuitenkaan akuutisti pilaa elämääni. On tuntunut jopa siltä, että elämässä tosiaan olisi muutakin kuin turhauttava odottaminen.  On kai siis pakko myöntää, että kerrankin raivonpartaalle ajavassa elämänohjeessa oli järkeä: ”Hei, ala vaikka harrastaa jotain kivaa!”